And every time it's like punching right on my face

Norsu, lihava, paljonko sä painat, no paljon. Se tilanne jota oon odottanut pelolla yli kaiken tapahtui sitten, tainoh onhan se aiemminkin tapahtunut muttei se sillon sattunut niin paljoa - tiesin olevani laihempi, ettei mun oo syytä ottaa tollasesta kommentista itseeni.

Mutta nyt, mä olen oikeasti lihava. Aluksi ajattelin että se on yksi ja sama, mutta jos yksi niin ajattelee ja ihmisetkin sanoo "lohduttaudu ajatuksel et se ja sekin on saanu miehen" niin kyllä se kertoo että mä näytän lihavalta, ihan oikeasti siltä samalta mitä joskus pari vuotta sitten. Mun vähäinen itsetunto murenee pala palalta, mulla on niin paha olla tässä kehossa. Toisaalta haluaisin olla syömättä, että laihtuisin. Toisaalta haluaisin vaan syödä ja syödä, yrittää saada tätä pahaa oloa pois.

Oon nyt käynyt taas pari päivää lenkillä, en kovinkaan pitkällä, mutta on sekin jotain. Vaikka en millään jaksaisi ja väsyttäisi, niin yritän ottaa asenteen että se lyhytkin lenkki on askel eteenpäin, toisinkuin että jäisin sohvalle makaamaan. Tänään tuli syötyä tuon haukkumisen jälkeen taas ihan päin persettä... Aamulla jogurtti ja näkkileipä, päivällä vaalealeipäpalanen, maitoa ja vähän lihakeittoa, riisipiirakka + cola-pääkalloja ja bilareita, sitten fetajuustokolmio ja mignom-suklaamuna, subwaysta patonki ja nyt illalla sitten kasviksia/pastaa ja hapankorppu. Suunnilleen päivän kalorit on siellä 2000 hujakoilla... einäin.

Mä en tajua miksi teen taas tän itselleni niin vaikeeksi, kun oikeasti tajuisin että ei se ruuan mässäys auta mun oloon. Kyllä mun pitäisi se tietää, ei se ennenkään auttanut, lopetin sen mussutuksen ja laihduin. Sitten ihmiset hyväksy mut, mä jopa sain miehien kiinnostuksen... Mutta nyt ei ole tälläsellä läskimahalla mitään mahiksia et morjens.

Eteenpäin sano mummo lumessa... Viikonloppu tulossa ja syön varmaankin taas oikein kunnolla mässyttäen, kiva juttu - jos sitä lihoisi vähän lisää (: No okei, ilman sarkasmia voisi yrittää viikonloppuna oikeasti syödä järkevästi puolin ja toisin.

Feels like...

Jaa että sellanen päivä sitten (:

Eilen tuli mussutettua taas oikein kunnolla tuo mursmelin kanssa, b&j phis food nomnom uusi lemppari jäätelö ! <3 Oli kiva pitkästä aikaa viettää aikaa kahdestaan, vaikkakin tänäsen puolella se meni taas oikeeksi pillittämiseksi. Kyllä tuo ihminen on mulle tärkeä, se sentään ehkäpä jotenkin ymmärtää mun nykyistä järjenkulkua, tai ainakin yrittää. Sellasia ihmisiä kun on ehkäpä kolme tällä hetkellä, kenelle oon oikeasti myöntäny ettei kaikki oo vielkään ok.

Mursmeli mulle tuosta sanoi että tulee ihan mun sisko ja hänen miehensä mieleen. Ja nyt sitten oon kuunnellut koko päivän tätä nonstoppina kun se on niin totta... Tuntuu tosi oudolta ajatella elämää ilman mun siskoa, vaikka tänään on 2kk siskon kuolemasta, eli jo sen verran eletty ilman. Mä vaan en edelleenkään vissiin käsitä asiaa kunnolla, odotan edelleen millon sisko soittaisi. Sitten kun mursmeli lähti täältä, mulla oli erittäin allapäin olo... Tuntu vaan taas että elämältä on lähtenyt pohja kun alko muistelemaan siskoa. Muttah päätin sitten korjata hieman eilisen mussutus-vahinkoa ja kävellä jumpalle. Puolen tunnin spinni ja tunnin pumppi ei kyllä piristänyt hirveästi mieltä, kävelin sitten vielä kotiinkin kaupan kautta. Ylpeä kuitenkin olen etten ostanut mitään turhuuksia vaikka tämä olo nyt on mitä on (:

Tänään siis liikuttu että syöty kunnolla ! Saavutus kyllä täytyy myöntää. Mua vaan huvittaa yksi kaveri... tainoh, en mä sitä enään sellaiseksikaan sanoisi - tuttu. Eihän mulla mitään ongelmia ole tai varsinkaan syytä miksi olo on välillä täyspaska.

Nooh täytyy kattoa mitä huominen tuo tullessaan, toivottavasti edes hiukan paremman mielen.

I'm just thinking

"Wanhojen risteily meni tuossa ja oli ihan järkyttävän kivaa (: Ainoastaan yksi seikka vituttaa ystävän puolesta mutta muuten varsin onnistunut matka."

Tuollainen pätkänen mun piti jo aiemmin tänne kirjottaa mutta se on nyt vähän jäänyt. Ajattelimpa kuitenkin kertoa, unohtaisin kuitenkin!

Mulla on viimeset pari viikkoa ollut tosi ahdistunut olo, mikään ei ole ollut hyvin, oon syönyt liikaa suruuni, itkettänyt enkä ole saanut nukuttua sitten yhtään. Kävin lääkärissä senkin takia ja koska olen zombi kaikista puolista mitä nyt keksiinkään niin en muistanut ottaa edes sieltä lääkärintodistusta. Mua suoraan sanoen pelottaa huomenna mennä kouluun kun mulla ei ole sitä, en haluaisi alkaa sönkkäämään syytä miksi olen ollut pois... ja se viiminen kortti on sitten se perimmäinen syy miksi olen pois. Nih.

Mutta nyt voin onneksi kirjotella hieman ilosemmin, mulla on hyvä olo silleen ettei ahdista - muuta kuin paino koska oon lihonut mahdottomasti. Ja koulu koska viime aikoina olen skippaillut tunteja, ei ole kiinnostanut yhtään mikään, pitäisi kiriä kaikki takaisin. Olen muutenkin suht laiska ihminen ja siskon kuolema on saanut sen vielä pahemmin esiin, sitten tulee hirveä morkkis kun ei ole tehnyt sitätätäjatota -> syön itseni täyteen ja yli. Muutin kuitenkin tänä viikonloppuna uuteen asuntoon, lähempänä keskustaa ja näin myös koulua. Mulla on nyt hirveen hyvä fiilis tästä kämpästä - okei on pikkuvikoja siellä täällä mutta ne korjataan ajan kuluessa. Tää oli myös tosi likanen, hyhhh, oon hinkkaillu tätä nyt viimeset pari päivää jatkuvalla syötöllä. Vielä kun saisi olkkarin kamat vanhasta kämpästä ja pari pikku juttua kondikseen niin avot !

Uudessa kämpässä tuntuu kodilta, eikä mua ahdista niin paljoa joka on jo ihme itsessään. Oon nukkunut kummankin yön tooosi hyvin, omassa sängyssä - ilman että telkkari on päällä. Edelleen mulla kyllä pyörii joku sarja tms. koneelta mutta ei sekään koko yötä kestä. Ja aamulla oon herännyt suht ihmisten ajoissa eikä ole sitä mahdotonta väsymystä ollut, fiiliskin yllättävän hyvä (: Katotaan nyt sitten kun arkena pitää herätä suht aikaseen aamulla miten suu laitetaan, mutta mä voin sanoa olevani hitusen onnellisempi, siellä tunnelin päässä näkyy valoa, ei mun elämä ehkä lopukkaan siihen että mun sisko kuoli. Kunhan sais painon ja koulun kuntoon niin näyttäis viel paremmalta. Kuitenkin tästä voisin vetästä pikkasen analyysin esiin että entinen kämppä muistutti mua liikaa siskosta, se oikein huusi mun siskon nimeä joka kulmallaan. Kyllä sisko edelleen oon täälläkin mun ajatuksissa jatkuvasti, mutta mulla on tilaa hengittää, suru ei puske päälle ahdistaen. Ja btw, ajattelin että mun äiti on vahva ihminen kun se on selvinnyt tästä niin hyvin, nyt oon vaan huolissani. Pitää vaan toivoa että kaikilla aika parantaa haavat, vaikkakin tätä haavaa ei pysty parantamaan kokonaan - mutta edes niin ettei satu niin paljoa.

Siirrytääs sitten aiheeseen josta en oo pitkään aikaan puhunut! Ihastumiseen ja näin, kaipaan niin sitä tunnetta :D Tämä nyt kuulostaa niin huvittavalta mutta jotenkin ne kaikki jännittämiset yms, mutta toisaalta se vaan pahentaisi tätä mun itseinhoa. Oon alkanut tajuta missä menen aina metsään, alan muuttamaan itseäni kokeilemalla jäätä sieltä täältä että mistä toinen pitäisi. Totuus vaan on että sittenhän en oo oma itseni. Ja jos nyt jälkiviisaita ollaan viimeisen tapauksen kanssa niin kyllä se olis mua varmaan omana itsenänikin katsellut kun kerran se mua ystävänäkin nykyään kestää. Mutta hyvähän se on nyt sanoa että olis pitänyt tehdä niin ja näin, mennyttä aikaa. Haen vaan sitä hyväksyntää, taas sama aihe nousee esille kuin aiemminkin. Omistan myös nykyään hirveän läheisyyden kaipuun! Jo on, sen olen kyllä omistanut vaikka kuinka kauan, viime syksystä asti jos nyt ihan totta puhutaan. Se vaan nousee silloin tällöin pihalle tuhoamaan mun pientä päätäni.

Vakavasti ottaen musta tuntuu siltä et mä olisin valmis, valmis ihastumaan, ehkäpä rakastumaankin, ken tietää. Rehellisesti sanoen mä en ole koskaan rakastunut, sen nyt tajuaakin kun ei mulla periaatteessa ole ollut koskaan kenenkään kanssa juttua... Joka on toisaalta hiukka säälittävän kuulosta :'D Tästä tulikin mieleen että wanhojen risteilyllä puhuin ala-aste/ylä-aste ihastukselleni, kaikki muut pitää tätä "no mitäs tossa nyt on lol"-juttuna, mutta mulle se oli suuri saavutus. Mä oikeasti pelkäsin sen reaktiota, pari sanaa vaihettiin ja mikäs siinä. Kys. ihminen on mua haukkunut muiden mukana silloin aikoinaan ja häneltä kuultuna ne sanat oli vielä kivuliaampia. Mutta nyt oon vähitellen alkanut pääsemään asioista yli, en voi olla ikuisesti katkera, silloin mustakin tulee katkera. Näytän vaan niille kaikille että kyllä siitä lihavasta rumasta ankanpojasta voi tullakkin jotain - köhköh vähän vaiheessa.

En mä kuitenkaan ala mitään etsimällä etsimään, eiköhän jostain joku ilmesty jossain vaiheessa. Epämääräsesti sanottu, mutta tässä nyt on se mun välillä positiivinen ajattelu esillä !

Nyt tekemään pari tehtävää (joka saattaa jäädä...) ja sitten nukkumaan.

What doesn't kill you makes you stronger

and elefants do fly sometimes!

Ja suoraan sanottuna paskat, nyt ei tunnu todellakaan siltä. Mulla on niin turhautunu ja ahdistunut olo kuin olla ja voi. Suklaa ja lakritsi auttoi hetkellisesti, nyt mun ei tee mieli syödä mitään. Muutenkin mun ruokahalu on vähän kadonnut, en jaksa syödä, mutta sitten ajattelen et mun on pakko syödä ja ruuasta tulee parempi mieli - juupa juu, mätän hirveällä tahdilla, kauhea morkkis loppujen lopuksi ja olo vain kauheampi. Se siitä ilosta!

En saa nukuttua, mitenkään. Valvon ikuisuuden hereillä ja kun vihdoinkin nukahdan niin näen vain painajaisia. Sisko on niissä elossa - mutta kuoleekin kesken. Yleensä vielä niin että se tippuu kalliolta tms. ja mä en vaan pysty pelastamaan sitä. Katson vieressä enkä voi auttaa, vaikka haluaisin. Sisko vaan anelee apua ja mä vaan katson sitä ihan hiljaa silmiin, en voi sanoa mitään tai tehdä. Mä en oo koskaan nähnyt sitä ilmettä mun siskon kasvoilla, se ei ollut koskaan avuton, se oli aina tukena, se aina tiesi mitä pitäis tehdä, mikä olis oikein. Mä olen avuton, suuri avuton ruikuttaja, en tiennyt silloin mitä tehdä, en tiedä nytkään.

Mä haluaisin salille, ah sitä tunnetta, mutta mulla ei ole aikaa tai kyytiä. Jos saisin nyt muutettua keskustampaan niin pääsisin useammin salille. Toivon todellakin että saisin nyt ton kämpän, se olis niin ihana, uusi alku, vaikka mua pelottaakin muuttaa pois täältä. Kuitenkin täällä on niin turvallista, syrjässä, syrjässä ihmisten katseilta, muttah... Lenkitkin on laiha lohtu nyt fiilisten parantamiseen, mutta niistäkin on hetken parempi mieli - että on saavuttanut jotain. Sentään kotonakin voi tehdä vatsalihaksia, kyykkyjä yms, helpottaa hieman tätäkin fiilistä. Totuus vaan nyt on se että vaikka kuinka yritän niin aina lipsun tai jotain, paino pysyy samassa tai palaa ennalleen. Mä en vaan jaksa uskoa et olisin laihtunut.

Mua harmittaa enemmänkin muiden puolesta kun ne joutuu kestämään tätä mun jatkuvaa mielialojenvaihtelua tai poissaolevaisuutta. Enkä edelleenkään haluis vaivata ketään, vaivaan kuitenkin. Tätä mä pelkään, tulla riippuvaiseksi ihmisistä. Mun on selvittävä yksin, se vaan on kylmä totuus mutta on vaikea tajuta se.

Jos sitä yrittäisi etsiä huomiseksi tavaroita kokoon....