Heipsun, njäh, otsikosta tuli hieman provoava :D Nyt on fiilikset hieman paremmat kun oon siitä alkujärkytyksestä selvinnyt että joo - olen mä lihonut. Shit happens ja eteenpäin pitäis mennä. Mitäs sitten tehdään kun on lihottu, mikä on ratkasu? No laihdutus tietenkin! Nyt oon nätisti syöny viimeiset kaksi päivää, kyllä kävin eilen mäkkärissä, kyllä söin eilen suklaata ja tänäänkin (!), mutta silti mulla on järkky hyvät fiilikset tästä. Mä onnistun jos vaan haluan.
Yritän olla laskeskelematta kaloreita, mutta se on niin pirun vaikeaa kun siitä on tullut tapa. Niimpä välimuotona pyöristelen vähän sinne sun tänne ja mietin kokonaisuutena päivää. Aloitan ja lopetan päivän puurolla, joo ei se hyvää ole mutta se saa mun mahan toimimaan ja on täyttävää joten saa kelvata. + yksi lämmin ruoka päivässä, ja jos haluan suklaata niin ostan Pandan suklaita, pienempi pakkauskoko verrattuna fazeriin ja tälläiseen. Yksi sääntö myös on että zero colaa vain pikku pullo päivässä, ja vettä 2x1,5l juotava päivän aikana. Zero colassahan ei ole kaloreita, mutta aspartaamia ja mitä lie muuta sontaa, siitä on tullu mulle oikea addiktio ja haluun päästä siitä eroon.
Sitten siirrytään liikunta puoleen, mun salikorttihan umpeutu ja kävinhän mä siellä ruhtinaalliset 10 kertaa. Hävettää mut sinne se raha men ei voi mitään, mutta liikunta puoli nyt olisi seuraavanlainen:
- kerran päivässä lenkki
- 3min tuolla ihme vatsalihas laitteella
Lenkki on reipasta kävelyä ja ajan kuluessa lisään hölkkäämistä sinne väliin kun siltä tuntuu. Mun peruslenkkireitti sisältää järkyttävän piiiiitkän ylämäen ja jalathan siinä kuolee. Nohnoh, treeniätreeniä. Lenkistä tulikin mieleen että oon hirveen tyytyväinen itseeni tänään, kävin lenkillä - päivällä. Se suuri ahdistus mikä siitä tuli hipo korvia, mutta mä tein sen. Tykkään käydä illalla lenkillä kun kukaan ei näe mua, tainoh, näkeenäkee, mutta se on eri asia kuin päivän valossa.
Sain vaa'an eilen ittelleni tänne omaan kotiin, joten pääsen takasin mun tuttuun rytmiin kyttäämään sitä painoa koko ajan. Joo - ei ole aina kaikissa tapauksissa järkevää, mutta mulle se tuo aina hyvän fiiliksen jos ruokailun jälkeenkin paino on normaalia alempi taii jotain. Tietenkin vain aamupainoa kannattaa uskoa. Nythän tekis mieli heittää peilit ja vaa'at ikkunasta ulos kun se näyttää niin kauheita lukemia. Vähitellen, jos nyt ensimmäiseksi pääsisi takaisin siihen 78kg, sitten haaveillaan siitä 75kg ja näin eteenpäin. En ota mitään paineita, se paino lähtee näillä keinoilla jos on lähteäkseen.
En malta odottaa että saan mun koiran kotiin, hirviä ikävä, vaikka sanoinkin että koirat ei voi kiinnostaa pätkääkään. On se silti mulle tärkeä ja meinasin ehkäpä ottaa toisenkin termiitin sieltä isältä tänne. Kunhan vaan saan tuon pihan aidattua niin on helppoa nuo aamu-ulkoilutukset, joo mä olen laiska ihminen, aamulla ei lenkkeillä! Koiran kun saa kotiin niin päästään ympäri metsiä rämpimään, etsimään uusia lenkkipolkuja yms. Tästä tulikin mieleen että katsoin bussiaikatauluja ja bussi lähtee tuosta pihalta melkein :D Joten voisin ottaa tavaksi jättäytyä aiemmin pois bussista niin tulee hyötyliikuntaa. Skootterilla liikkuminen ja järkyttävästi syöminen ei oo ollu mulle hirveen hyväksi.
Kerrankin kun olen pysytellyt laihdutus-aiheessa niin mennääs vähän ulkopuolellekkin. Tajusin aivan mahtavan asian tuossa, mun ei pidä ottaa hirveätä stressiä tuota yhtä jätkää kohtaan. Tainoh, kyllä mä siihen edelleen oon ihastunut, ja jatkan samaan malliin puhumista yms. Mutta asiat kulkee omalla painollaan niin kuin kulkee, mun pitää tehdä jotain radikaalia, sen mä tiedän, mutta en ota siitä nyt stressiä. Ensinnäkin haluaisin edelleenkin nähdä sen, toivottavasti jossain vaiheessa. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, mutta turha mun on itseäni "pitää pantissa" ja oottaa jos nyt sattumoisin se jossain vaiheessa musta kiinnostuis. Olettaakseni sillä on vaikka mitä menossa joten mitä minä turhaan jään rannalle ruikuttamaan, avoimin mielin siis jos jostain tuolta tulis joku munkin kohdalle (ihastumisesta välittämättä) (; Kaipaan vipinää, säpinää jotain, ja mä kuvittelin että en tule ikinä sanomaan näin ;D
Mulla olis vielä tuhat ja sata asiaa joista voisin kertoa, mutta jätetään myöhemmälle. Oon kuitenkin tajunnut miten asenne vaikuttaa kaikkeen, sen takia oon nyt sillä asenteella et perkele mä olen upea, vaikka lihava olenkin. Kyllä mä voin olla nätti ja vaatia muutakin kuin haukkumisia vastakkaiselta sukupuolelta. Jos tää itsevarmuus tästä vähitellen kasvaisi (:
No mutta nyt mä häippäsen tekemään porkkanasosetta ja kalapuikkoja, tiskaus myös odottaisi siinä samassa syssyssä!
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Ajat muuttuu, ihmiset muutttuu, koko maailma muuttuu
Heipah taas pitkästä aikaa, mä en nyt yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Mulla on ihan tyhjä pää ja niin paska olo kuin olla ja osaa.
Syöminen, lenkkeily, äh mä en jaksa ajatella. Oon aika varmasti lihonulihonulihonu, mutta toisaalta oppinu vähän jo pitämään itsestäni. Enemmänkin vaan taas mun itseluottamus alkaa murenemaan, siitä et kaikki jättää mut. Mulla pitäis olla kaikki hyvin, mä sain vihdoinkin itselleni oman kodin, rauhan mun isän terrorisoinnilta. Yhden hetkittäin viisaan jätkän sanoin vois sanoa että 90% elämästä kun menee hyvin niin tarttuu siihen jäljelle jäävään 10% ja murehtii siitä. Mitä mä murehdin? Mun painoa, että menetän rakkaimmat ihmiset maailmassa ja että satutan sydämeni. Oon vaihtanut mun "aikuisen murheet" teinipelleilyksi, miksi ihmeessä? Ennen mietin miten pidän pääni kasassa vielä yhden päivän, en tiuskase iskälle, en ahdistu, miten maksetaan tämän kuun laskut, miten riittää raha. Nythän mun pitäisi huolehtia raha-asioista mutta ei - kaikki sujuu suht hyvin ja minä saatana angstaan jostain perkeleen jätkästä joka ei tule koskaan varmasti pitämään mua kaveria kummosempana.
Mä oon antanu itteni ihastua ja nyt kärsin sen seurauksia. Musta on niin säälittävää olla ärsyyntynyt siitä että ei ole puhunut yhden ihmisen kanssa melkein viikkoon, ja se ahdistaa. Haluaa tietää mitä toiselle kuuluu - pahin vielä tässä se että tiedän että kys. ihminen varmasti vittuakaan miettii mitään minun suuntaankaan. TAAS tätä yksisuuntaista paskaa suoraan sanoen.... Miksi mä en voi ikinä kiinnostua sellasista ihmisistä jotka voisi edes pienellä todennäköisyydeltä pitää mua viehättävänä ja mukavana, ja voisi mahdollisesti kiinnostua musta romanttisessa mielessä.
Jos nyt näkisin sentorstaina, taih edes jossain vaiheessa, oon keksinyt siihen mahtavan ilta suunnitelman. Tiedän etten osaa olla normaali, ja jos on paljon ihmisiä niin musta tulee järkyttävän mustasukkanen. Ihan pienimmästäkin... Joten olen päättänyt tosiaan keskittyä muuhun, mutta kuitenkin tutustua siihen hienovaraisesti, en yli innokkaasti tai ala lääppimään tai mitään. Olen vaan oma itseni - kyllä mä siihen kykenen jos haluan tarpeeksi. Mitä oon valmis tekemään jonkun ihmisen eteen joka ei välitä musta sen kummemmin... ehkä mä teen sen vaan sen takia kuin moni muukin. Koska saan kylmiä väristyksiä, hymyilen typerästi sen kirjotuksista ja vihlasee syvältä jostain jos puhutaan sen naisasioista. Musta jotenkin vaan tuntuu et noi puheetkin nähnyt vaan vaaleanpunaisten lasien läpi, huah, jos se ees suostuis tulee tänne niin voisin olla happyhappy.
Millon mun elämä on ollut yhdestä miehestä kiinni? Mitään muuta en enempää toivois, miks ihmeessä? Tää oikeasti kuulostaa niin säälittävältä, haluaa turvallisen ja mukavan olon niin kuin sillon, huah...
Ehkäpä mä lopetan tän avautumisen ajoissa, tai liian myöhässä nyt jo.
Syöminen, lenkkeily, äh mä en jaksa ajatella. Oon aika varmasti lihonulihonulihonu, mutta toisaalta oppinu vähän jo pitämään itsestäni. Enemmänkin vaan taas mun itseluottamus alkaa murenemaan, siitä et kaikki jättää mut. Mulla pitäis olla kaikki hyvin, mä sain vihdoinkin itselleni oman kodin, rauhan mun isän terrorisoinnilta. Yhden hetkittäin viisaan jätkän sanoin vois sanoa että 90% elämästä kun menee hyvin niin tarttuu siihen jäljelle jäävään 10% ja murehtii siitä. Mitä mä murehdin? Mun painoa, että menetän rakkaimmat ihmiset maailmassa ja että satutan sydämeni. Oon vaihtanut mun "aikuisen murheet" teinipelleilyksi, miksi ihmeessä? Ennen mietin miten pidän pääni kasassa vielä yhden päivän, en tiuskase iskälle, en ahdistu, miten maksetaan tämän kuun laskut, miten riittää raha. Nythän mun pitäisi huolehtia raha-asioista mutta ei - kaikki sujuu suht hyvin ja minä saatana angstaan jostain perkeleen jätkästä joka ei tule koskaan varmasti pitämään mua kaveria kummosempana.
Mä oon antanu itteni ihastua ja nyt kärsin sen seurauksia. Musta on niin säälittävää olla ärsyyntynyt siitä että ei ole puhunut yhden ihmisen kanssa melkein viikkoon, ja se ahdistaa. Haluaa tietää mitä toiselle kuuluu - pahin vielä tässä se että tiedän että kys. ihminen varmasti vittuakaan miettii mitään minun suuntaankaan. TAAS tätä yksisuuntaista paskaa suoraan sanoen.... Miksi mä en voi ikinä kiinnostua sellasista ihmisistä jotka voisi edes pienellä todennäköisyydeltä pitää mua viehättävänä ja mukavana, ja voisi mahdollisesti kiinnostua musta romanttisessa mielessä.
Jos nyt näkisin sen
Millon mun elämä on ollut yhdestä miehestä kiinni? Mitään muuta en enempää toivois, miks ihmeessä? Tää oikeasti kuulostaa niin säälittävältä, haluaa turvallisen ja mukavan olon niin kuin sillon, huah...
Ehkäpä mä lopetan tän avautumisen ajoissa, tai liian myöhässä nyt jo.
tiistai 11. lokakuuta 2011
I will try to fix you
Entä jos kukaan ei osaa korjata? Mulla on nyt niin tyhjä ja tarpeeton olo, pelkään yli kaiken sitä et kaikki ihmiset jättää mut, hylkii mua, päättää että en mä oo muuttunut. Mä en itse kykene näkemään mitään muutosta, kun mulla menee todellisuus sekasin. Kun mä mietin vuoden taakse, mä muistan vaan juttuja koirista. Nyt mua ei helvettiäkään kiinnostais harrastaa koirien kanssa, mikä muhun on mennyt. Mun henkireiästä on muuttunut mulle ikävä asia joka vaan muistuttaa vanhasta. Tai enemmänkin se harrastaminen, näyttelyt, kouluttaminen, asia jonka mä osaan perkeleen hyvin ja mä tiedän sen. Miksi mä en osaa tasapainotella? Mitä tehdään siinä vaiheessa kun ei enään jaksa, jaksa elää toisten mielen mukaisesti. Mä en kykene miellyttämään mun vanhempia ilman että mä kaiverran mun oman minäni pois. Onko mulla omaa minää, mikä mä sitten olen? Jos joku kysyi minkälainen mä olen... vastaisin että, mitä mä vastaisin. Mä miellytän ihmisiä, mulla on edelleen se pakottava tarve tulla hyväksytyksi.
Mikä mä olen, mitä mä olin, mä en osaa vastata. Ainoastaan sen mä tiedän et mä ennen eristyin, koin sen helpommaks, jos mä piiloudun niin mua ei huomata. Kukaan ei voi satuttaa mua jos mua ei ole. Tai sitten olenko mä sitä mitä mun isä toistaa, mitätön ja itsekäs, oon miettinyt et miksi mä uskon edes mun isää. Mä uskon sitä ihan kaikessa silmät sokeina kuin pikkulapsi, eikö se oo suurinta kunnioitusta mitä ihminen voi saada. Onko se ansainnut sitä, ei, ainoastaan sillon kun oon tehnyt jotain millä se voi kavereilleen retostella niin sillon mä olen niin mahtava lapsi, se joka ei polta, juo, keskittyy kouluun, kouluttaa koiria onnistuneesti, on jopa kouluttaja - perinyt kaiken isältään. Kyllä se ainakin on jotain multa vienyt, mun oman minän. Mistä mä voin sellasen uuden tilata...
Jos nyt rakentaisin itteeni uudelleen, palapalalta, voisin alkaa miettiä mistä mä nautin. Mä oon hirveän estonen ihminen, mutta mä rakastan hullutella. Miks ihmeessä mä en sais? Jos mä heittäisin kaikki mun estot nurkkaan, et saatan näyttää tyhmältä, lihavalta, kömpelöltä, ja vaikka mitä. Mikä kukaan on mua arvostelemaan. Alkaisin olemaan oma itseni, mikä se sitten on.
Mä oon huomannut taas vetäytyväni kuoreeni, juuri sen takia et muuttuisin näkymättömäksi. Ennen pystyin syömään ihmisten edessäkin, nyt se ahdistaa. Haluan piilottaa sen, haluan piilottaa itteni. Kaikki toistaa miten mä oon muuttunut, ulkonäöllisesti ja ihmisenä, mä pelkään sitä. Mä pelkään että mä totun tähän, et ihmiset ei ookkaan niin pahoja, et mä pystyn oikeasti luottamaan ja olemaan se oma itseni. Että ihmiset on oikeasti pääosin mukavia mua kohtaan, se että mua kohdellaan ihmisenä. Pelko syntyy, kun ajattelen että jos joku tulee ja vie tän kaiken pois. Sit mä olen luonut mun itseluottamuksen tähän, sitten kaikki vaan häipyykin, musta muuttuu taas näkymätön.
Tällä hetkellä mä en voi muuta kuin vihata mun isää, vaikka en mä sais sitä syyttää, se kasvatti musta tälläsen, mä en uskalla luottaa yhtään kehenkään. Toitotettiin että omat asiat on omia, ei ihmekkään ettei sillä pää välillä kestä kun senkin omat asiat on omia. Miten kukaan voi löytää ketään tässä maailmassa jos on sulkeutunut. Ellei joku muu tule ja riko sitä kuorta, mä olin onnekas sen puoleen että mulle tuli joku ja rikko sen kuoren. Ruma ankan poikanen mä ainakin olen, ja enpä taida joutseneksi muuttua.
Takaisin todellisuuteen niin huomenn muutto (: Jotain positiivista, onneksi mulla on ystäviä, vaikka mä pelkään et ne hylkää mut, mutta on ne ainakin vielä tukena... ilman ainakin tuota yhtä mun pää hajois lopullisesti.
Ps. Järkytyin lihoneeni 5kg viime keväästä, nyt se tiukka linja alkaa oikeesti, joo ei mul muuta
Mikä mä olen, mitä mä olin, mä en osaa vastata. Ainoastaan sen mä tiedän et mä ennen eristyin, koin sen helpommaks, jos mä piiloudun niin mua ei huomata. Kukaan ei voi satuttaa mua jos mua ei ole. Tai sitten olenko mä sitä mitä mun isä toistaa, mitätön ja itsekäs, oon miettinyt et miksi mä uskon edes mun isää. Mä uskon sitä ihan kaikessa silmät sokeina kuin pikkulapsi, eikö se oo suurinta kunnioitusta mitä ihminen voi saada. Onko se ansainnut sitä, ei, ainoastaan sillon kun oon tehnyt jotain millä se voi kavereilleen retostella niin sillon mä olen niin mahtava lapsi, se joka ei polta, juo, keskittyy kouluun, kouluttaa koiria onnistuneesti, on jopa kouluttaja - perinyt kaiken isältään. Kyllä se ainakin on jotain multa vienyt, mun oman minän. Mistä mä voin sellasen uuden tilata...
Jos nyt rakentaisin itteeni uudelleen, palapalalta, voisin alkaa miettiä mistä mä nautin. Mä oon hirveän estonen ihminen, mutta mä rakastan hullutella. Miks ihmeessä mä en sais? Jos mä heittäisin kaikki mun estot nurkkaan, et saatan näyttää tyhmältä, lihavalta, kömpelöltä, ja vaikka mitä. Mikä kukaan on mua arvostelemaan. Alkaisin olemaan oma itseni, mikä se sitten on.
Mä oon huomannut taas vetäytyväni kuoreeni, juuri sen takia et muuttuisin näkymättömäksi. Ennen pystyin syömään ihmisten edessäkin, nyt se ahdistaa. Haluan piilottaa sen, haluan piilottaa itteni. Kaikki toistaa miten mä oon muuttunut, ulkonäöllisesti ja ihmisenä, mä pelkään sitä. Mä pelkään että mä totun tähän, et ihmiset ei ookkaan niin pahoja, et mä pystyn oikeasti luottamaan ja olemaan se oma itseni. Että ihmiset on oikeasti pääosin mukavia mua kohtaan, se että mua kohdellaan ihmisenä. Pelko syntyy, kun ajattelen että jos joku tulee ja vie tän kaiken pois. Sit mä olen luonut mun itseluottamuksen tähän, sitten kaikki vaan häipyykin, musta muuttuu taas näkymätön.
Tällä hetkellä mä en voi muuta kuin vihata mun isää, vaikka en mä sais sitä syyttää, se kasvatti musta tälläsen, mä en uskalla luottaa yhtään kehenkään. Toitotettiin että omat asiat on omia, ei ihmekkään ettei sillä pää välillä kestä kun senkin omat asiat on omia. Miten kukaan voi löytää ketään tässä maailmassa jos on sulkeutunut. Ellei joku muu tule ja riko sitä kuorta, mä olin onnekas sen puoleen että mulle tuli joku ja rikko sen kuoren. Ruma ankan poikanen mä ainakin olen, ja enpä taida joutseneksi muuttua.
Takaisin todellisuuteen niin huomenn muutto (: Jotain positiivista, onneksi mulla on ystäviä, vaikka mä pelkään et ne hylkää mut, mutta on ne ainakin vielä tukena... ilman ainakin tuota yhtä mun pää hajois lopullisesti.
Ps. Järkytyin lihoneeni 5kg viime keväästä, nyt se tiukka linja alkaa oikeesti, joo ei mul muuta
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Badoom, boom, boom, badoom, boom
"Boy you got my heartbeat runnin' away
Beating like a drum and it's coming your way
Can't you hear that boom, badoom, boom, boom, badoom, boom, bass
Yeah that's that super bass"
Lalallalallaaa :D Kaiken tän viikonlopun draaman jälkeen on pää ihan sekasin. Ystävän ongelmia selvitellyt ja ahistunu kuoliaaksi.
Viime viikko meni niiin nopsaan siinä sekoillessa, ei ainakaan voi väittää ettei olis ollu hauskaa! + messuiltiin ja istuskeltiin bussissa ikuisuuksia :D Viikonlopuksi sitten päätin ryhtyä hurjaksi ja menin iskälle yöksi - aluksi ahdisti ihan kamalasti, mutta pienen lenkkeilyn jälkeen loppuilta meni hyvin. Mun mieli vaan hieman järkkyi pienestä piikittelystä, kun sellasta ei ole joutunut kuulemaan pitkään aikaan eikä pakokeinoa ollu.
Mutta eilen sitten kaiken draaman keskellä pidettiin tyttöjen iltaa cosmoa lukien! Toivottavasti nyt tuon ystävän asiat selviää parhaiten päin.. mikä se parhaiten sitten on niin ei sitä tiedä :/ Cosmoa lukiessa tuli ihan pikkulapsi fiilis tai enemmänkin "helvetti mä oon oikeesti jälkeenjääny", vaikka eihän noin sais ajatella. Jokaisella on aikansa ja vielä ei oo tarpeeks tyhmää miestä löytyny joka mun kanssa alkais seurustelemaan ;D Vai pitäisköhän mun nyt kaikkien mieliks sanoa ettei ole standardien (jotka on erittäin löyhät) mukaista jätkää löytynyt, ja pah, eiköhän se tästä osapuolesta ole enemmänkin kiinni. Mun ei ole vaikea puhua tälläsistä asioista, mutta niistä on hieman turhauttavaa puhua kun itsellään oma kohtainen kokemus on +-0.
Kauhistuin myös siitä että mä en ole koskaan ollut rakastunut, oikeasti :D Kyllähän mä siis monia ihmisiä rakastan, mun ystäviä, perhettä, mutta romanttisesti ajatellen. Ihastumisiakin on ollut yhden käden sormilla laskettavissa, ja viimeisimmästä pettymyksestä selvisin ennen kesäloman lopussa. Enkä mä nyt kovin helposti jätkään ihastu, tai edes kiinnostu... Myönnettäköön että olen mä nyt jostakusta kiinnostunut, mutta edelleenkin hieman mahdoton tapaus minua ajatellen. Mites se meni, valitsen aina ne miehet mitä en voi missään tapauksessa saada? Eli mun päällä on ihan varmasti liian korkeat kriteerit, selvä juttu. Noei, vakavasti ajatellen oon hirveen tyytyväinen et oon saanut pidettyä tunteeni kurissa, jos haihattelisin ja antaisin tunteiden viedä niin voisin olla jo kys. ihmiseen täysin ihastunut - mutta ei. Kaverina tutustuminen kuullosti paljon paremmalta idealta ja sitä tässä yrittänyt tehdäkkin, kait se on onnistunut... mutta en mä silti ajattele "noo jos joskus tulevaisuudessa enemmän", enemmänkin yritän vaan olla sen kummempia ajattelematta. Koska sitten mä taas satutan itteni kuvittelemalla liikoja, joten jos pidetään se oletus ilmassa ettei mulla ole mitään toivoa kys. ihmiseen, koskaan, milloinkaan. Ja sehän se totuus on! Mukava ja ihana se kyllä on nyt näin kaverina, kait mä sentään sellanen sille olen (:
"Sä et voi voittaa, ellet yritä"
"Ei maailma paremmaksi muutu, jos sitä ei itse paremmaksi tee"
Mutta! Mä pääsen kohta muuttamaan, enään pari päivää. Vihdoinkin pääsee kotiutumaan, sisustamaan, tekemään jostain paikasta kodin, sellasen missä voi rentoutua, opiskella, ja vähän rellestääkkin (; I cant wait <3 Kivoja viikonloppuja tiedossakin jo toivottavasti (:
Syömisessä tosiaan ryhdistäytynyt päivän verran, mitä nyt iltasyömiseksi mennyt aika pahasti. Suunnitelmissa olisi että kun uuteen kämppään pääsee muuttamaan niin voisi tehdä monia ruokia, pakastaa ja sit sieltä aina sulattelis jotain. Kunhan vaan saa aikaseks tehtyä. :D Liikuntapuolta jos parantaisi sen verran et useammin sinne salille kun kerran on mahdollisuus, lenkkeilyä kerran per päivä, ei luulisi olevan niin vaikeaa.
Nyt FC Venuksen tuijottelua ja sitten tutilullaa, öitä (:
Beating like a drum and it's coming your way
Can't you hear that boom, badoom, boom, boom, badoom, boom, bass
Yeah that's that super bass"
Lalallalallaaa :D Kaiken tän viikonlopun draaman jälkeen on pää ihan sekasin. Ystävän ongelmia selvitellyt ja ahistunu kuoliaaksi.
Viime viikko meni niiin nopsaan siinä sekoillessa, ei ainakaan voi väittää ettei olis ollu hauskaa! + messuiltiin ja istuskeltiin bussissa ikuisuuksia :D Viikonlopuksi sitten päätin ryhtyä hurjaksi ja menin iskälle yöksi - aluksi ahdisti ihan kamalasti, mutta pienen lenkkeilyn jälkeen loppuilta meni hyvin. Mun mieli vaan hieman järkkyi pienestä piikittelystä, kun sellasta ei ole joutunut kuulemaan pitkään aikaan eikä pakokeinoa ollu.
Mutta eilen sitten kaiken draaman keskellä pidettiin tyttöjen iltaa cosmoa lukien! Toivottavasti nyt tuon ystävän asiat selviää parhaiten päin.. mikä se parhaiten sitten on niin ei sitä tiedä :/ Cosmoa lukiessa tuli ihan pikkulapsi fiilis tai enemmänkin "helvetti mä oon oikeesti jälkeenjääny", vaikka eihän noin sais ajatella. Jokaisella on aikansa ja vielä ei oo tarpeeks tyhmää miestä löytyny joka mun kanssa alkais seurustelemaan ;D Vai pitäisköhän mun nyt kaikkien mieliks sanoa ettei ole standardien (jotka on erittäin löyhät) mukaista jätkää löytynyt, ja pah, eiköhän se tästä osapuolesta ole enemmänkin kiinni. Mun ei ole vaikea puhua tälläsistä asioista, mutta niistä on hieman turhauttavaa puhua kun itsellään oma kohtainen kokemus on +-0.
Kauhistuin myös siitä että mä en ole koskaan ollut rakastunut, oikeasti :D Kyllähän mä siis monia ihmisiä rakastan, mun ystäviä, perhettä, mutta romanttisesti ajatellen. Ihastumisiakin on ollut yhden käden sormilla laskettavissa, ja viimeisimmästä pettymyksestä selvisin ennen kesäloman lopussa. Enkä mä nyt kovin helposti jätkään ihastu, tai edes kiinnostu... Myönnettäköön että olen mä nyt jostakusta kiinnostunut, mutta edelleenkin hieman mahdoton tapaus minua ajatellen. Mites se meni, valitsen aina ne miehet mitä en voi missään tapauksessa saada? Eli mun päällä on ihan varmasti liian korkeat kriteerit, selvä juttu. Noei, vakavasti ajatellen oon hirveen tyytyväinen et oon saanut pidettyä tunteeni kurissa, jos haihattelisin ja antaisin tunteiden viedä niin voisin olla jo kys. ihmiseen täysin ihastunut - mutta ei. Kaverina tutustuminen kuullosti paljon paremmalta idealta ja sitä tässä yrittänyt tehdäkkin, kait se on onnistunut... mutta en mä silti ajattele "noo jos joskus tulevaisuudessa enemmän", enemmänkin yritän vaan olla sen kummempia ajattelematta. Koska sitten mä taas satutan itteni kuvittelemalla liikoja, joten jos pidetään se oletus ilmassa ettei mulla ole mitään toivoa kys. ihmiseen, koskaan, milloinkaan. Ja sehän se totuus on! Mukava ja ihana se kyllä on nyt näin kaverina, kait mä sentään sellanen sille olen (:
"Sä et voi voittaa, ellet yritä"
"Ei maailma paremmaksi muutu, jos sitä ei itse paremmaksi tee"
Mutta! Mä pääsen kohta muuttamaan, enään pari päivää. Vihdoinkin pääsee kotiutumaan, sisustamaan, tekemään jostain paikasta kodin, sellasen missä voi rentoutua, opiskella, ja vähän rellestääkkin (; I cant wait <3 Kivoja viikonloppuja tiedossakin jo toivottavasti (:
Syömisessä tosiaan ryhdistäytynyt päivän verran, mitä nyt iltasyömiseksi mennyt aika pahasti. Suunnitelmissa olisi että kun uuteen kämppään pääsee muuttamaan niin voisi tehdä monia ruokia, pakastaa ja sit sieltä aina sulattelis jotain. Kunhan vaan saa aikaseks tehtyä. :D Liikuntapuolta jos parantaisi sen verran et useammin sinne salille kun kerran on mahdollisuus, lenkkeilyä kerran per päivä, ei luulisi olevan niin vaikeaa.
Nyt FC Venuksen tuijottelua ja sitten tutilullaa, öitä (:
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Ei niin paljon pahaa kuin vähän hyvää
Heissan taas, jotain ehkäpä saanut parin päivän aikana aikaiseksikin!
Aloitetaan siitä että olen vihdoinkin jaksanut raahautua salille, kylläkin vasta eilen ja vain kahdella jumpalla käväsin. Vuorossa oli korsetti, eli esim. linkkareita ja vaikka mitä o.o Meinas olemattomat vatsalihakset, joita en luullut edes olevan, kuolla kesken treenin :D Ja siihen päälle vielä tanssia puol tuntia, bollywood vaikutteista josta olin ulkona kuin lumiukko. Luojan kiitos että siellä ei ole peilejä!
Tänään hieman oli lagaava fiilis aamusta, aivot ei kyenneet suodattamaan yhtään mitään. Ja sen lisäksi mulla oli hirveen huonot fiilikset, tai enemmänkin pohdiskelevat yhden ihmisen käytöksestä... Sinällään käytin mun kaiken aivokapasiteetin jo eilen illalla ensin miettimällä yhden biisin merkitystä ja sitten ongelmoimalla toisten ongelmia. Ihmettelen edelleen miten tuo kys. ihminen edes alkoi mulle tollasia puhumaan, kait sitten en ole enään niin joku random, kai.
MUTTA, loppupäivä... huhhuh mitä riehumista :D JA pääsin katsomaan uutta kämppää, se on iiiiihanaaa<3 Olen rakastunut totaalisesti, kyseessä siis rivaripääty saunallinen kaksio! Oikea unelma, mitä nyt hieman vanhanaikanen mutta eipä ne mua haittaa. Suojasassa paikassakin, ja lähimpään kauppaan joka on 24/7h auki on vain puol kilsaa. Aivan mahtavaa, nyt oon ihan intopiukeena katsomassa jotain halpoja sisustuselementtejä läpi et sais kivannäköisen kämpän. Budjetti kyllä on hyvinnn pieni, mun kun pitäisi äidiltä pyytää rahaa vaatteisiinkin - vain siinä tapauksessa jos onnistun laihtumaan. Mutta, muutto on 10pv päästä tai ensi kuun alussa, en malta odottaa. (:
Syömiset nyt on menneet ihan päin persettä... suoraan sanoen, mässyttänymässyttänny. En jaksa ottaa syömisestäkin stressiä, mutta totuus on että tällä tahdilla lihoooo, se on varma se.
Kuitenkin, huomenna voisi raahautua taas salille! Ja viikonlopuksi keksiä jotain todella mukavaa - toivottavasti ;D
Aloitetaan siitä että olen vihdoinkin jaksanut raahautua salille, kylläkin vasta eilen ja vain kahdella jumpalla käväsin. Vuorossa oli korsetti, eli esim. linkkareita ja vaikka mitä o.o Meinas olemattomat vatsalihakset, joita en luullut edes olevan, kuolla kesken treenin :D Ja siihen päälle vielä tanssia puol tuntia, bollywood vaikutteista josta olin ulkona kuin lumiukko. Luojan kiitos että siellä ei ole peilejä!
Tänään hieman oli lagaava fiilis aamusta, aivot ei kyenneet suodattamaan yhtään mitään. Ja sen lisäksi mulla oli hirveen huonot fiilikset, tai enemmänkin pohdiskelevat yhden ihmisen käytöksestä... Sinällään käytin mun kaiken aivokapasiteetin jo eilen illalla ensin miettimällä yhden biisin merkitystä ja sitten ongelmoimalla toisten ongelmia. Ihmettelen edelleen miten tuo kys. ihminen edes alkoi mulle tollasia puhumaan, kait sitten en ole enään niin joku random, kai.
MUTTA, loppupäivä... huhhuh mitä riehumista :D JA pääsin katsomaan uutta kämppää, se on iiiiihanaaa<3 Olen rakastunut totaalisesti, kyseessä siis rivaripääty saunallinen kaksio! Oikea unelma, mitä nyt hieman vanhanaikanen mutta eipä ne mua haittaa. Suojasassa paikassakin, ja lähimpään kauppaan joka on 24/7h auki on vain puol kilsaa. Aivan mahtavaa, nyt oon ihan intopiukeena katsomassa jotain halpoja sisustuselementtejä läpi et sais kivannäköisen kämpän. Budjetti kyllä on hyvinnn pieni, mun kun pitäisi äidiltä pyytää rahaa vaatteisiinkin - vain siinä tapauksessa jos onnistun laihtumaan. Mutta, muutto on 10pv päästä tai ensi kuun alussa, en malta odottaa. (:
Syömiset nyt on menneet ihan päin persettä... suoraan sanoen, mässyttänymässyttänny. En jaksa ottaa syömisestäkin stressiä, mutta totuus on että tällä tahdilla lihoooo, se on varma se.
Kuitenkin, huomenna voisi raahautua taas salille! Ja viikonlopuksi keksiä jotain todella mukavaa - toivottavasti ;D
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Haaaaste
Haaste: käytä vähemmän täytesanoja, joooo-o, ei tuu onnistumaan (:
Prisman jäätelöosastolla räkättämisen jälkeen ystävän kanssa + 1200kcal jäätelöpaketin oston jälkeen voin ehkäpä sanoa tätä päivää onnistuneeksi. Taaai en, söinhän mä vaan puolet tosta paketista ;D Mussutin salaattia, salaattia ja salaattia, hurjat syömiset, oli siinä kait kanaakin. Liikuntakin +-0, ellei sitä mäkkäriin ja takaisin käyskentelyä hajamielisen neidin laukkua metsästäessä lasketa hyötyliikunnaksi! Kiilailun jätkien eteen jonossakin voidaan laskea tähän, varsinkin audimiehen kuolailun abclla... Oon kyllä aika varma että se oli isi-liisinki, mutta eipä haittaa.
Suuret suunnitelmat pyörähtää tammikuussa käyntiin (; Kauhulla odotan, maailman loppu tulee aikas varmasti o.o Nooo, enköhän mä ton hölmön sielt huljast 18 veee elämästä pelasta tänne pikkulapsen elämään.
Hienoa että mulle tehdään _tutustumis-suunnitelmia_, siis että mitä? 3krt viikossa on pakko puhua, mitenköhän kys. ihminen meinasi tätä mun suunnitelman toteutusta vahtia. Ainahan sitä voi toivoa parasta :D
Huomenna voisi oikeasti saada aikaiseksin mennä salille, crosstrainer jo huutaa mun nimeä <3 Palaan mussuttamaan omenaa, huomenna pitäisi jaksaa raahautua kouluunkin... ken tietää jaksaako sinne saakka mennä.
Prisman jäätelöosastolla räkättämisen jälkeen ystävän kanssa + 1200kcal jäätelöpaketin oston jälkeen voin ehkäpä sanoa tätä päivää onnistuneeksi. Taaai en, söinhän mä vaan puolet tosta paketista ;D Mussutin salaattia, salaattia ja salaattia, hurjat syömiset, oli siinä kait kanaakin. Liikuntakin +-0, ellei sitä mäkkäriin ja takaisin käyskentelyä hajamielisen neidin laukkua metsästäessä lasketa hyötyliikunnaksi! Kiilailun jätkien eteen jonossakin voidaan laskea tähän, varsinkin audimiehen kuolailun abclla... Oon kyllä aika varma että se oli isi-liisinki, mutta eipä haittaa.
Suuret suunnitelmat pyörähtää tammikuussa käyntiin (; Kauhulla odotan, maailman loppu tulee aikas varmasti o.o Nooo, enköhän mä ton hölmön sielt huljast 18 veee elämästä pelasta tänne pikkulapsen elämään.
Hienoa että mulle tehdään _tutustumis-suunnitelmia_, siis että mitä? 3krt viikossa on pakko puhua, mitenköhän kys. ihminen meinasi tätä mun suunnitelman toteutusta vahtia. Ainahan sitä voi toivoa parasta :D
Huomenna voisi oikeasti saada aikaiseksin mennä salille, crosstrainer jo huutaa mun nimeä <3 Palaan mussuttamaan omenaa, huomenna pitäisi jaksaa raahautua kouluunkin... ken tietää jaksaako sinne saakka mennä.
Salikortti!!
AAAAAA, sain sen salikortin kuukaudeksi viimein <3 Miten pienestä ihminen voi olla iloinen, nyt sitten viimeinkin pääsee jumpille ja crosstrainerille juoksemaan melkeimpä milloin vain! Harmikseni jätin kuulokkeet työkalupakkiin niin se verotti mun liikkumisinnostuksen tänäselle joten en mennyt käymään heti tänään salilla :/ Nooh viel kuukaus aikaa ;)
Ruokapuolesta en halua edes puhua, tänään kävin äitillä syömässä hirvikeittoa (namnamnam) ja lisäksi mussutin ties mitä. Varsinkin näin täällä kotona yksinäni olen syönyt murojamurojamuroja, näkkileipäänäkkileipää, jatkuvalla syötöllä. Aina tulee ajateltua "noo huomenna syön nätimmin", eikun se on nyt! Ihan oikeasti, 2.10.2011 alkaa ihan oikeasti se nätisti syöminen, ei tällästä mässäystä jatkuvasti. Vaaka kun ei ole armoollinen vaikka itse olisikin :/
Mutta! Mites tämä viikko nyt on mennyt... nohmmm, eipä tässä sen kummempia suoraan sanoen. Tuossa perjantaina olin lastenvahtina, helppo nakki! 2 lapsukaista, ensimmäinen 10v ja toinen 3v. Vanhempi on mun veljen muksu, veli kylläkin asuu ulkomailla ja on eronnut veljenpojan äidistä. Eihän sitä poikaa edes näkynyt koko iltana! Pari kertaa näin vilauksen koko lapsesta :D Lähti kaverilleen ja sitten soitin sille pari uhkauspuhelua perään, tuli kotiin sentäs nukkumaan ajoissa. Paras selitys ikinä tuli kuultua, miksi mä en tälläistä ipanana keksinyt:
M: Yhdeksäs sitten kotiin!
P: Ei siellä oo kelloa, soita sitten.
M: Jaajaaa-a
P on siis 10v lapsonen ja M minä, mutta hohhoijakkaa, puhelimessahan ei ole kelloa! :D Tunnen itseni hyvin blondiksi vaikka tajusin sen jo sillä hetkellä. On se kyllä oikeesta suvusta fiksuutensa perinny ;)
3v prinsessan kanssa ei nyt hirveästi ongelmia ollut, hieman pientä kinaa kun halusi karkkia illalla, mutta siitäkin päästiin neuvottelemalla. Katseltiin fbstä mun koirien kuvia, ja minusta kuvia (pikku neiti välttämättä tahto), hihitteli miten jossain kuvassa pussaan koiraa poskelle ja sitten alkoikin kyselytunti oonko pussannut poikaa! Taisinpa siihen myöntävästi vastata, seuraavaksi tytsy halus tietää missä mun lapset on. Joutui pikkuinen pettymään kun sanoin että ei mulla vielä ole lapsia kun oon itekkin vielä lapsi. Lopulta kuitenkin telkkua kun katsottiin niin neiti laittoi tyynyn mun mahan päälle, ja kävi siihen mun jalkojen väliin nukkumaan tyytyväisenä. Hämmentävät nukkumisrituaalit mutta :D Nukahti mukisematta, siitä sitten yritin viedä sitä yläkertaan nukkumaan mutta tytsy heräsi juuri portaiden päässä. Kipitti hirveää vauhtia takaisin sohvalle ja tällä kertaa sain sen nukkumaan sentään peiton alle toiselle puolelle sohvaa.
Vanhemmat loppujen lopuksi tuli puolen yön jälkeen, hieman hämmentävää kun en saanut edes maksua (tämä selvitettiin tänä aamuna) jajjajj... Päätin alkaa välttelemään humalaisia miehiä, kyllähän mä ymmärrän että päissään lagittaa ja pahasti, mutta ahdistavinta ikinä on kun olen yksin alakerrassa lagittavan miehen kanssa joka sattuu tuijottamaan mua kun puen ulkotakkia päälle, seisoo siinä hiljaa... ja se tuijotus ei tietenkään kohdistunut silmiin... nih, häivyimpä aika vilkkaaseen.
Juomisesta tulikin mieleen, yksi päivä heitettiin läppää yhden ystävän kanssa ja menimpä heittämään että mä en enään ikinä juo kivojen jätkien seurassa, jotka voisi ympäripäissään saada ajatuksen että mä olisi jollain tavalla viehättävä. Täähän on ihan mahtava oivallus! :D Tiedän kyllä että itse siinä vaiheessa olen helposti johdateltavissa, mutta jos oikeasti olen jo selvinpäin pitänyt jätkästä ja näin niin lähden liian helposti mukaan, muussa tapauksessa osaan olla välittämättä, eli onhan mulla jopa joku rajakin. Miks mulla ei sais tosiaan olla, sen takia että oon lihava ja ruma? Paskat sanon minä, joku kunnioitus sentään itteenikin kohtaan vaikka se onkin totuus.
Tästä tuleekin mieleen se miten mä en osaa ottaa kehuja vastaan! Mulle tulee hirveä o.o jäätö ja meen ihan hämilleni, koska ensimmäiseksi tulee mieleen että se nyt ihan varmasti vaan vittuilee, tässä nyt ihan varmasti vaan tehdään pilaa mun kustannuksella. Jos joku sanoisi että mä olen kaunis - varsinkin miespuolinen niin varmaankin miettisin seuraavat puol tuntia että mitäköhän helvettiä se nyt sekoilee. Miksi mä en itse osaa nähdä asiaa näin, että mä en olisi niin lihavan näköinen, tai ruman? Miksi mä en osaa arvostaa itseäni? Toisaalta mua harmittaa se... haluaisin oppia arvostamaan itseäni, ei mun tarvitse tyytyä mitä mulle heitetään, kyllä mä saan haluta - kyllä mä voin joskus saada juuri sen mitä haluan.
Mutta toisaalta - mihis tämäkin ajatus menee, juuri nythän mä teen sitä. Tavottelen jotain niiiiiiiiiin mun saamis-rajojen ulkopuolelta. Miksi missään nimessä se jätkä musta kiinnostuisi, eiköhän sillä riitä niitä laihoja ja kauniita... nih.
Tutum-tutum-tutum, juh, sydän lyö, liikaa väärälle henkilölle. Palaan taas siihen hetkeen kun nojaan sen rintakehää vasten ja kuuntelen kun sen sydän lyö tuhatta ja sataa. Jooo-o nyt loppu, 2kk takanen juttu, get over it ja keskity siihen jätkään tutustumiseen jos et muuta keksi.
Hämmennyin.... torstaina ja perjantaina kun puhuttiin kaverin kanssa painosta, kysyin siltä yhdessä vaiheessa että ootko tosissas ja kuinka paljon se luulee mun painavan. Se vastasi että painan sitä korkeintaan 5-10kg enemmän, totuushan on että painan yli 20kg enemmän. Kys. kaveri oikeasti järkytty ja sanoi että en mä näytä niin painavalta, ihmettelen kyllä suuresti tälläistä harhaluuloa :D Tai sitten se sanoi sen vaan kohteliaisuuttaan, njääh, en tiiä.
Äitin kanssa tänään puhuttiin myös aiheesta jos toisesta, sanoin sille suoraan että mä en jaksa enään harrastaa niin paljon koirien kanssa. Kerroin että kuinka tärkeä osa elämää ne mulle onkin, mutta ne on vienyt multa niiiin paljon. Vaikka koirat on ollutkin mulle henkireikä, se on myös vienyt aikaa muulta elämältä. Ennen se ei haitannut - mulla ei oikeastaan ollut muuta elämää. Mutta nyt joudun aina vaan skippaamaan koirajuttuja kun ne ei innosta, mä rakastan sitä että mulla on muutakin elämää, ja se että mä voisin tutustua sellasiinkin ihmisiin joiden kanssa ei puhuttaisi vaan koirista. En sano etten haluaisi puhua koirista, mutta esim. yhden ystävän kanssa on ihana puhua kun sen kanssa voi puhua ihan mistä vaan, koirista ja tiesmistä, ihan sikinsokin, mutta me koiraihmiset nyt ollaan tälläsiä ;D Asian pointti oli että äiti oli ihan samaa mieltä loppujen lopuksi kun asiaa oikein puhumalla ratkottiin, mun äiti on ihana <3
Mmmm, mistäs mä nyt voisin vielä avautua! Nohh, oon mietiskellyt tässä miten kaksnaamasia ihmiset oikeasti on, miten ne antaa olettaa asioita eritavalla kun asiat oikeasti on. Siinä tulee hieman sellainen tunne että uskaltaako keneenkään luottaa? Jos joku feikkaakin mulle, oikeasti vaan haukkuu mua seläntakana, on sitä tapahtunut ennenkin? Kuitenkin mulla on vahva tunne että mun ei tarvitse pelätä mun lähellä olevia ihmisiä, mä voin luottaa siihen et ne ei puhu musta paskaa/puukota mua seläntakana, luulen et ne tajuaa miten mä oon satuttanu itseni juuri siihen monen monta kertaa, ja miten sellanen käytös tuhoisi mut täysin - mut ja mun olemattoman itseluottamuksen. En väitä että en itsekkin olisi joskus ollut "kaksnaamanen" tai antanut olettaa asioita väärin. Vähän aikaa sitten juuri annoin olettaa asioita väärin, en vaan jaksanut oikaista ja kuunnella marmatusta. Mutta sit päätin että mä saan olla juuri sellaisten ihmisten kanssa kun haluan, elää elämäni miten haluan, eikä kenelläkään pidä olla siihen marmattamista, piste.
Nyt voisin ystävän humala-puhelun kannustama hilppasta itseni nukkumaan, hahahh, heippah :D
Ruokapuolesta en halua edes puhua, tänään kävin äitillä syömässä hirvikeittoa (namnamnam) ja lisäksi mussutin ties mitä. Varsinkin näin täällä kotona yksinäni olen syönyt murojamurojamuroja, näkkileipäänäkkileipää, jatkuvalla syötöllä. Aina tulee ajateltua "noo huomenna syön nätimmin", eikun se on nyt! Ihan oikeasti, 2.10.2011 alkaa ihan oikeasti se nätisti syöminen, ei tällästä mässäystä jatkuvasti. Vaaka kun ei ole armoollinen vaikka itse olisikin :/
Mutta! Mites tämä viikko nyt on mennyt... nohmmm, eipä tässä sen kummempia suoraan sanoen. Tuossa perjantaina olin lastenvahtina, helppo nakki! 2 lapsukaista, ensimmäinen 10v ja toinen 3v. Vanhempi on mun veljen muksu, veli kylläkin asuu ulkomailla ja on eronnut veljenpojan äidistä. Eihän sitä poikaa edes näkynyt koko iltana! Pari kertaa näin vilauksen koko lapsesta :D Lähti kaverilleen ja sitten soitin sille pari uhkauspuhelua perään, tuli kotiin sentäs nukkumaan ajoissa. Paras selitys ikinä tuli kuultua, miksi mä en tälläistä ipanana keksinyt:
M: Yhdeksäs sitten kotiin!
P: Ei siellä oo kelloa, soita sitten.
M: Jaajaaa-a
P on siis 10v lapsonen ja M minä, mutta hohhoijakkaa, puhelimessahan ei ole kelloa! :D Tunnen itseni hyvin blondiksi vaikka tajusin sen jo sillä hetkellä. On se kyllä oikeesta suvusta fiksuutensa perinny ;)
3v prinsessan kanssa ei nyt hirveästi ongelmia ollut, hieman pientä kinaa kun halusi karkkia illalla, mutta siitäkin päästiin neuvottelemalla. Katseltiin fbstä mun koirien kuvia, ja minusta kuvia (pikku neiti välttämättä tahto), hihitteli miten jossain kuvassa pussaan koiraa poskelle ja sitten alkoikin kyselytunti oonko pussannut poikaa! Taisinpa siihen myöntävästi vastata, seuraavaksi tytsy halus tietää missä mun lapset on. Joutui pikkuinen pettymään kun sanoin että ei mulla vielä ole lapsia kun oon itekkin vielä lapsi. Lopulta kuitenkin telkkua kun katsottiin niin neiti laittoi tyynyn mun mahan päälle, ja kävi siihen mun jalkojen väliin nukkumaan tyytyväisenä. Hämmentävät nukkumisrituaalit mutta :D Nukahti mukisematta, siitä sitten yritin viedä sitä yläkertaan nukkumaan mutta tytsy heräsi juuri portaiden päässä. Kipitti hirveää vauhtia takaisin sohvalle ja tällä kertaa sain sen nukkumaan sentään peiton alle toiselle puolelle sohvaa.
Vanhemmat loppujen lopuksi tuli puolen yön jälkeen, hieman hämmentävää kun en saanut edes maksua (tämä selvitettiin tänä aamuna) jajjajj... Päätin alkaa välttelemään humalaisia miehiä, kyllähän mä ymmärrän että päissään lagittaa ja pahasti, mutta ahdistavinta ikinä on kun olen yksin alakerrassa lagittavan miehen kanssa joka sattuu tuijottamaan mua kun puen ulkotakkia päälle, seisoo siinä hiljaa... ja se tuijotus ei tietenkään kohdistunut silmiin... nih, häivyimpä aika vilkkaaseen.
Juomisesta tulikin mieleen, yksi päivä heitettiin läppää yhden ystävän kanssa ja menimpä heittämään että mä en enään ikinä juo kivojen jätkien seurassa, jotka voisi ympäripäissään saada ajatuksen että mä olisi jollain tavalla viehättävä. Täähän on ihan mahtava oivallus! :D Tiedän kyllä että itse siinä vaiheessa olen helposti johdateltavissa, mutta jos oikeasti olen jo selvinpäin pitänyt jätkästä ja näin niin lähden liian helposti mukaan, muussa tapauksessa osaan olla välittämättä, eli onhan mulla jopa joku rajakin. Miks mulla ei sais tosiaan olla, sen takia että oon lihava ja ruma? Paskat sanon minä, joku kunnioitus sentään itteenikin kohtaan vaikka se onkin totuus.
Tästä tuleekin mieleen se miten mä en osaa ottaa kehuja vastaan! Mulle tulee hirveä o.o jäätö ja meen ihan hämilleni, koska ensimmäiseksi tulee mieleen että se nyt ihan varmasti vaan vittuilee, tässä nyt ihan varmasti vaan tehdään pilaa mun kustannuksella. Jos joku sanoisi että mä olen kaunis - varsinkin miespuolinen niin varmaankin miettisin seuraavat puol tuntia että mitäköhän helvettiä se nyt sekoilee. Miksi mä en itse osaa nähdä asiaa näin, että mä en olisi niin lihavan näköinen, tai ruman? Miksi mä en osaa arvostaa itseäni? Toisaalta mua harmittaa se... haluaisin oppia arvostamaan itseäni, ei mun tarvitse tyytyä mitä mulle heitetään, kyllä mä saan haluta - kyllä mä voin joskus saada juuri sen mitä haluan.
Mutta toisaalta - mihis tämäkin ajatus menee, juuri nythän mä teen sitä. Tavottelen jotain niiiiiiiiiin mun saamis-rajojen ulkopuolelta. Miksi missään nimessä se jätkä musta kiinnostuisi, eiköhän sillä riitä niitä laihoja ja kauniita... nih.
Tutum-tutum-tutum, juh, sydän lyö, liikaa väärälle henkilölle. Palaan taas siihen hetkeen kun nojaan sen rintakehää vasten ja kuuntelen kun sen sydän lyö tuhatta ja sataa. Jooo-o nyt loppu, 2kk takanen juttu, get over it ja keskity siihen jätkään tutustumiseen jos et muuta keksi.
Hämmennyin.... torstaina ja perjantaina kun puhuttiin kaverin kanssa painosta, kysyin siltä yhdessä vaiheessa että ootko tosissas ja kuinka paljon se luulee mun painavan. Se vastasi että painan sitä korkeintaan 5-10kg enemmän, totuushan on että painan yli 20kg enemmän. Kys. kaveri oikeasti järkytty ja sanoi että en mä näytä niin painavalta, ihmettelen kyllä suuresti tälläistä harhaluuloa :D Tai sitten se sanoi sen vaan kohteliaisuuttaan, njääh, en tiiä.
Äitin kanssa tänään puhuttiin myös aiheesta jos toisesta, sanoin sille suoraan että mä en jaksa enään harrastaa niin paljon koirien kanssa. Kerroin että kuinka tärkeä osa elämää ne mulle onkin, mutta ne on vienyt multa niiiin paljon. Vaikka koirat on ollutkin mulle henkireikä, se on myös vienyt aikaa muulta elämältä. Ennen se ei haitannut - mulla ei oikeastaan ollut muuta elämää. Mutta nyt joudun aina vaan skippaamaan koirajuttuja kun ne ei innosta, mä rakastan sitä että mulla on muutakin elämää, ja se että mä voisin tutustua sellasiinkin ihmisiin joiden kanssa ei puhuttaisi vaan koirista. En sano etten haluaisi puhua koirista, mutta esim. yhden ystävän kanssa on ihana puhua kun sen kanssa voi puhua ihan mistä vaan, koirista ja tiesmistä, ihan sikinsokin, mutta me koiraihmiset nyt ollaan tälläsiä ;D Asian pointti oli että äiti oli ihan samaa mieltä loppujen lopuksi kun asiaa oikein puhumalla ratkottiin, mun äiti on ihana <3
Mmmm, mistäs mä nyt voisin vielä avautua! Nohh, oon mietiskellyt tässä miten kaksnaamasia ihmiset oikeasti on, miten ne antaa olettaa asioita eritavalla kun asiat oikeasti on. Siinä tulee hieman sellainen tunne että uskaltaako keneenkään luottaa? Jos joku feikkaakin mulle, oikeasti vaan haukkuu mua seläntakana, on sitä tapahtunut ennenkin? Kuitenkin mulla on vahva tunne että mun ei tarvitse pelätä mun lähellä olevia ihmisiä, mä voin luottaa siihen et ne ei puhu musta paskaa/puukota mua seläntakana, luulen et ne tajuaa miten mä oon satuttanu itseni juuri siihen monen monta kertaa, ja miten sellanen käytös tuhoisi mut täysin - mut ja mun olemattoman itseluottamuksen. En väitä että en itsekkin olisi joskus ollut "kaksnaamanen" tai antanut olettaa asioita väärin. Vähän aikaa sitten juuri annoin olettaa asioita väärin, en vaan jaksanut oikaista ja kuunnella marmatusta. Mutta sit päätin että mä saan olla juuri sellaisten ihmisten kanssa kun haluan, elää elämäni miten haluan, eikä kenelläkään pidä olla siihen marmattamista, piste.
Nyt voisin ystävän humala-puhelun kannustama hilppasta itseni nukkumaan, hahahh, heippah :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)