Hmph, kattelin tänään vanhoja kuvia, tainoh, toukokuulta. Solisluut näkyi paremmin ja kasvot oli kapeammat, tyytyväisyys tuli mun kasvoille heti hetkeksi, jos vaan olisin samannäköinen kuin sillonkin - mutta enpähän ole. Jos ne pari kiloa sais karkotettua pois, mutta kun jos mulla on täällä joku muu niin en osaa kontrolloida mun syömistä. Eli mässään ja mässään, ja sit kun olen yksin niin syön joko järkky vähän tai en ollenkaan. Eikä se ole terveellistä - ja siis mähän en ole tätä itse kenelekkään toitottanut monen monta kertaa. Elä niin kuin opetat? Yritän.
Mut tämä ahdistus, olo on ölkö ja tukkonen, ja sitten mua ahdistaa ylikaiken tuo tutustuminen. Joo - sain puhuttua, mutta kun mun pitäis vaan osata olla ottamatta paineita koko tilanteesta. En miettisi, antaisin olla, pitäisin sitä tutustumista yllä sillon tällön, ehkäpä kerran viikossa tai jopa kuussa vaan juttelemalla... ei sen kummempaa. Hymyilisin, moikkaisin - not big deal. Mutta kun mä niin haluaisin puhua sille kasvokkain ja mä niin tiedän että se ei ole mahdollista, ei se haluais viettää aikaa mun seurassa kun mä loppujen lopuksi olen aikas... tuttava vain? Jos sitäkään, mutta nyt loppu tämä surkuttelu taas. Se vaan olis niin mukava ihminen ja alunperinkin mulla oli ihmeen mukava olo sen seurassa, ja se on harvinaista ihmisistä jotka näen/tapaan ekaa kertaa. Siis sellanen että jos mä voisinkin heti olla tän ihmisen seurassa rento... aikas jännä, aivoissa jokin naksahtanu pahasti sillon :D
Välillä pilkahtelee sellasia positiivisia asioita mielessä, että jos mä olisinkin varma itsestäni, en säälisi jatkuvasti itseäni. Mä menen siihen helposti, se(kin) on ollut mun selviytymiskeino pitkään, se tuntuu auttavan vaikka eihän se auta. Helpompi vaan sanoa itselleen et joo - et sä tule koskaan laihtumaan läski, et sä tule koskaan ketään saamaan kun oot tollanen luonteeltas... ihan senkin takia että jos mä itse ajattelen näin, niin se ei satu aina kerta kerralla uudelleen. Mutta sitten mä tiedän että mä myös vaikutan siltä, pitäis osata olla positiivinen, että joo - kyl mä täst laihdun, kyl mä näytän hyvältä, kyllä joku musta kiinnostuu.
Ja tunnun jahtaavan hyväksyntää, mä vaan niin haluaisin et joku hyväksyis mut tälläisenä kuin mä olen, naisista mä en sitä oikeastaan hae niin hirveästi kuin miehistä. Muutenkin oon lapanen miesten suhteen, jos saan kehun tapastakaan niin pelkään että se on pelkkää ivaa, ja en osaa vastata siihen mitenkään. On helpompi elää itselleen sarkastisesti, jos kaikki onkin pelkkää sarkastista läppää, minäkö kaunis? Just. Selittääkseni tilanteen voisin analysoida sen johtuvan siitä ettei mun isälle ole ikinä riittänyt mikään mitä teen, ihan sama kuinka hyvä olisin koulussa, ihan sama kuinka hyvä olisin harrastuksessa, ja varsinkaan ihan sama kuinka paljon laihtuisin, silti se haukkuu mua samoilla sanoilla. Se murskaa mut aina uudelleen, vaikka joka kerta samat asiat toistaen. Veikaten tästä näin niin sen takia en osaa käyttäytyä miesten seurassa, pelkään että ne on peilikuvia mun isästäni kait, jos nekin vaan haukkuis. Kyllähän mun isäkin osaa olla mukava jos se haluaa, mutta ei kovinkaan pitkään.
Mä haen muutenkin hyväksyntää ja yritän olla mieliksi ihmisille, yritän olla se neutraali ja pland olis englanniksi tosi hyvä vertaus mitä mä olen. Mä olen hmmm.... juuri sellanen, pland, eli vähän niinkuin mieto ja tylsä, mitäänsanomaton. Sellanen josta on periaatteessa helppo pitää, ei se vaikuta mitenkään kiinnostavalta vaan tylsältä, mut se on ihan ok tos mukana roikkuessa kun se ei ikinä vikise ja on mieliksi. Ymmärrettävää kylläkin että minäkään en pysty tätä korttitaloa pitkään pitämään yllä, ja sit tuleekin yllätyksenä kun alankin sanomaan vastaan kun en jaksa sitä pompottelua. En haluais olla kenenkään varjo, mutta oon oppinut sen helpommaksi tavaksi, olla jonkun varjossa. Ihmisiä ei kiinnosta mun asiat koska mä olen siellä varjossa, se on turvallista, vaikka en mä siellä tykkääkään olla. Se hiljanen lihava hissukka, mikä nyt on jtn joskus sekoillut, mutta ei se ole niin kiinnostava et siihen kannattais tutustua kun se on noin... tylsä, tai juuri se pland? Enkä mä uskalla luottaa ihmisiin ennen kuin tiedän että ne ei varmasti satuttais mua, tää on aika vaikea yhtälö koska enhän mä voi koskaan tietää? Tällä hetkellä mä luulen tietäväni parista ihmisestä, mutta en mä esim. uskalla puhua muuten vaan jostain ihan olemattomasta, ei mistään sen kummemasta, ilman hirveää miettimistä. Miksi mä itse väännän sosiaaliset tilanteet vaikeiksi? Miksi en vaan anna miettimisen olla ja antaa vaan mennä - okei, mä voin erehtyä, mä voin kaatua ja lyödä pääni, ja lehmätkin joskus ehkäpä osaa lentää...
Mutta onko loppujen lopuksi mitään sellasta joka voisi tuhota mut täysin? Mä voisin luokitella itseni vahvaksi jos olen kestänyt isääni koko pienen elämäni, en mä sano että hän olisi kauhea ihminen, hän on mun isä ja mulle tärkeä. Pienestä lapsesta saakka mut vaan on kasvatettu olla ajattelematta omilla aivoilla - tai siis uskomalla aina isää, miettimättä miksi mun pitää tehdä juuri näin, se asia vaan on näin, piste. Harmikseni kukaan muu ei mieti mun puolesta enää, mun on pakko miettiä itse, mulla ei ole enään sitä turvaa että joku kertoo mulle mitä tehdä. Sen takia mä luon aina suunnitelmia, että mun elämä ei kaatuis. Spontaanisuus, irrottautua kaavasta, onhan mulla kaavoja, lopettaa niiden turhien suunnitelmien tekeminen, antaa mennä vaan. Mä olen kyennyt tollaseen vaan pari hassua kertaa, sillonkin miettinyt et onkohan tää tän arvosta. Kyllä mä edelleenkin mietin, mutta voin hymyssä suin sanoa että ainakin tosta viimeisemmästä kerrasta että en mä sitä kadu, miksi mä en saisi olla hetken onnellinen?
Onnellisuus, sen mä haluaisin vielä kokea kerran, edes vielä sen kerran, ja sitä mä niin kovasti haluaisin. Sitä mikä sen aiheuttaa niin en tiedä. Onnellisia hetkiä kun voi olla, mut ne kiitää nopeesti ohi. Kun olisi pienen elämän jakson onnellinen, onnellisuus kun koostuu monesta pienestä asiasta.
Riippumattomuus olisi myös aivan mahtava tunne, senkin tuntenut viimeksi n. kuukausi sitten, kun tunne-elämä ei heittäisikään enään kuperkeikkoja, taka- tai etuperin. Vaan hetken ei olisi sitä "päiväunien"-kohdetta, se olisi aivan mahtavaa. Mä kun kiinnyn ihmisiin helposti, sitten kun mä olen niistä mielikuvan muodostanut, ennen kuin luotankaan niihin. Mielikuva vaan on katala kiintymisen kohde, se ei kannata. JOS mä odottaisinkin että joskus, jos uskallan vaan olla oma itseni, joku lähestyis itse mua, ja kertois et pitää musta just sellasena kuin olen, eikä mun itse tarvisi ahdistua siitä kuinka mun pitää tutustua. Jos joku jätkä joskus haluisi vaivihkaa itse tutustua muhun, mä kun en osaa esittää itseäni oikein, siksi aina kaikki kaatuu. Jossittelu on kivaa joten jos joskus mä uskaltaisin vaan ihmisten seurassa puhua enkä vaan olis hiljaa.
Koska mä veikkaan aika vahvasti, että jos kysyttäisiin kaikilta mun viimeisen vuoden tapaamilta ihmisiltä että kuka mä olen, suurin osa ei muistais mua, ei mun nimeä tai mitään. Tai sit vaan olisin se pyöreähkö taii se hiljanen. Tunnen itteni niin mitättömäksi välillä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei sais olla ketään parempi - hah, jos se oliskin näin.
Positiivinen ajattelu nyt! Kyllä mä pystyn siihen kunhan otan itseäni niskasta kiinni, laihduttamisen siis. Itsevarmuus vois kivuta siinä samalla, haastan itseni sosiaalisiin tilanteisiin, sen teen! Tutustumista mä en enään saa pelätä, annan nyt ton tilanteen olla ja sillon tällön höpöttelen, ehkäpä joskus olisin niin rohkea että uskaltaisin pyytää sitä viettämään aikaa mun kanssa... Nobody knows, mutta tässä hetkessä mä en ole kenenkään, kukaan ei suunnittele mun puolesta ja mä yritän olla spontaanisempi, annan vaan mennä miettimättä mitä joku muu siitä ajattelee, se voi tulla itse kokeilemaan elämään minuna jos niin hirveesti mun elämä ärsyttää.
Let it go
Siin on tän päivän sepustukset, huomenna vois sananmukaisesti tehdä irtioton, muttah, se jääköön nähtäväksi kaiit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti