Hmm... draamaadraamaadraamaa, pukkaa joka suunnasta ja haluaisin vaan vajota jonnekkin piiloon kaikkia ristiriitatilanteita.
Jaaaa nyt mulla on sitten perhekkin niskassa että sinähän nyt sitten laihut :'D Kuntokuuri luvassa ja vaikka mitäh, noooh, eiköhän se tästä.
Oon nyt suunnilleen 6kk asunut yksin, puol vuotta ilman iskän aukroriteettiä vahtimassa, päättämässä mun puolesta, käskyttämässä. Ja tunnen olevani hukassa, tää nyt kuulostaa varsin huvittavalta, mitä mä mangun, mun pitäis olla vaan ilonen. Oon vaan vähitellen huomannut etten mä osaa hallita omaa elämääni, tai enemmänkin mä odotan että joku edelleenkin määräilis mua, kertois mihin pitää keskittyä, en uskalla itse päättää mitään. En mä edelleenkään halua että kukaan tekee mitään mun puolesta koska iskä juuri laittoi mut tekemään kaiken, mutta mun on vaikea ottaa kantaa ja tuoda oma mielipide esille. Ja jos mä tuon mielipiteeni esille, niin pelkään että tapahtuu samalla tavalla kuin mun isän kanssa, se lyö mut täysin maahan jos ei ole samaa mieltä mun kanssa.
Musta on tullut myös todella herkkähipiäinen kuvannollisesti, mä en kestä sanomista niiltä tärkeimmiltä, koska oon jotenkin tottunut siihen ettei enään tarvitse joka päivä kuunnella sitä jatkuvaa vittuilua. Ja tää on vaan huono puoli, kyllä ihmisen pitäis kestää sanomista ihan keneltä vaan. Meen vaan ihan lukkoon ja alan pyytelemään anteeksi, anteeksi sitä et oon jotain mielipuolta asiasta joka ei oo yhdennäinen toisen mielipiteeseen. Mä en myöskään halua riidellä, se on hirveintä ikinä, yritän viimeseen saakka vältellä koko tilannetta.
Kuulostaa niin sairaalta... Puhuttiin tästä äidin kanssa ja se sanoi että silläki kesti pari vuotta ennen kuin se on oma itsensä. Ja kuulemma se ei ole edelleenkään, se jättää jälkensä kun antaa elämän täysin jonkun muun hallintaan. Tietenkin se on eri tilanne mulla ja äidillä, iskä on kuitenkin mun isä, mä arvostan sitä suuresti enkä oo koskaan kyseenalaistanut siltä saatua tietoa. Joten jos se sanoo että olen se helvetin lihava itseään esille tuova huora niin sehän mä sit olen. Mutta kuitenkin, 6kk on lyhyt aika "toipua" jostain sellasesta mihin on kasvanut, se on ollu normi. On vaikea ajatella että asiat muka tehtäisiin toisin :D
Nyt kun olin taas iskällä yötä niin en ajatellut edes että "joo oon iskäl". Enemmänkin olin koko ajan varpaillani millon se taas hermostuu ja sanoo jotain niin osuvaa ja satuttavaa. Sitä odottaa, tietää että kohta se sen sanoo. Tietenkin se jostain koirien ruuan viennistä hermostu ja siitä alkoi taas sellanen kärhämä. Pientä verrattuna aiempaan mutta sekin oli mulle jo ihan tarpeeksi. Mutta kyllä mä opin aikanaan, kyllä se ahdistus siellä aikanaan helpottaa (: Pitää vaan tottua.
Tuntuu niin huvittavalta kirjottaa siitä että mun pitää toipua mun isän kasvatusmallista ja kohtelusta, eihän toi tilanne niin paha oo voinut olla? Kyl mä tiesin että viimeiset 3v oon ollut vähän väliä evakossa mun siskon luona kun tilanne iskän kanssa on menny niin pahaksi. Mutta en mä tajunnut että se on oikeasti vaikuttanut muhun noin paljon, että mä en osaa olla itsenäinen. Noooh, oppi ja ikä aikanaan sekin! :D
pst. hih, varmennus tuli et kyl me nähää joku pv (:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti