All I ever would want is that you would notice me and be my friend, I don't want anything more, I can hope but I can't demand that. So if you would just try, it would be big thing to me. The problem is that I afraid that you think that I'm bland and stupid, fat and idiot, somebody that you don't ever want to talk, or you don't want talk now, and talking is only necessity. Actually its more if I just try to get know you, but I'm too afraid for that. Not anymore, I can't just whine all the time, because its only me that I can blame. It would be easier if you would come to half way road, but I know that it's the one and same to you that will you or not get to know me. One way road, hah, I hope that not.
Human must have dreams, but as we're little we hear that you should have dreams but you can't have all you want. You can only hope that someday somebody comes - NO, you make your dreams come true. Nobody else can't do that for you.
Kuitenkin englanniksi mongertamisen jälkeen voisin kertoa viikonlopusta :D Enemmänkin perhe täytteistä viikonloppua. Perjantaina kävästiin ystävän kanssa kaupungilla, pitsaa mussutamassa ja ties mitä. Sen jälkeen nähtiinkin siskon kanssa filmarissa ja vuokrattiin pari leffaa. Fast&Furious 5 jajjajajj The Heartbreaker, ensimmäinen oli itseasiassa ihan hyvä, mitä nyt hirveä marmatus oli kun niitä nättejä autoja ei nyt sinällään ollut - kuin vain bemarit parkissa. Komeita miehiä olikin sitten enemmän, oh Paul Walker (; Jaaa tuo toinen nyt oli ihan ok, sellanen perusmassa rakkauskomedialeffa.
Itseasiassa muutenkin oli kivaa pitkästä aikaa viettää aikaa siskonkin kanssa, mitä se on kauhistellut mun ihmisenä muuttumista, enkä tiedä uskallanko olla ihan oma itseni sen seurassa. Mutta ainakin tää ilta meni hyvin ja sisko tuli hyvin toimeen tuon ystävänikin kanssa, mikä on hiukka harvinaista :D Nohnoh, sipsiä ja karkkia mussuttaessa meni se ilta, seuraavanakin päivänä oli ähky siitä jäljellä.
Sitten eilen sitten parin muuttujan takia päätin mennä isälle yöksi o.o Mikä on ehkäpä jännin juttu ikinä, en kyllä siellä loppujen lopuksi kauaa viihtynyt mutta iskä oli hirveän tyytyväinen kun se sai mut kotiin hetkeksi. Siellä viettelin pari tuntia suurimmaksi osaksi dataillen ja tv:tä katsellen. Kunnes kännykkä ilmotti että on aika lähteä käymään kotonakotona eli kämpillä (; Iskä ei ihan innostunut ajatuksesta mutta tuntu se olevan tuostakin visiitistä ihan tyytyväinen, meinasin että kämpillä käynnin jälkeen menisin kotiin mutta enhän mä enään jaksanut toista kymmentä kilometriä takaisinkin vielä ajaa! Näin sitten ystävän jajajajj sen yhden hyvän kaverin, puolet ajasta olin kaikesta ihan ulkona mutta ei se nyt sen kummemmin haittaa, parempi kuva tuosta kys. ihmisestä jäi, ihan ok tyyppi siis (: Sen jälkeen en millään jaksanut lähteä edes kämpille ajamaan, tai enemmänkin olisi pitänyt käydä kaupan kautta - joka on 3km vielä kämpiltä kauemmaksi. Joteen jäin ystävälle yöksi - ja syömään kalakeittoa nomnom.
Sinällään tänänenkin oli ihan mukava päivä :) Neljän maissa jaksoin vihdoinkin raahata perseeni pois ystävältä, aamu meni siis munakasta syöden ja telkkaria katsellen. Ja myös lapsuuden kuvia katsellen, kylläkin ystävän :D Mutta siis neljältä näin yhden mun waaanhan ystävän, tainoh, onhan se mua jopa sen 11kk vanhempi. Niin siis, käytiin hieman ostelemassa ruokatarvikkeita, kokkailtiin mun kämpillä ja puhuttiin pitkästä aikaa kaikki halki. Ja myös hölmöiltiin ja puhuttiin ihan järjettömiä muttah, mitä pienistä. Järjettömimmätkin ahdistuksen aiheet on nyt paljastettu ja syöty ittemme ähkyyn.
Kohta puoleen voisi lähteä lenkille käymään, jos tää turvonnut olo ehkä hieeman helpottuisi tästä. Huomisesta ei nyt vielä tiedä mitään sen kummempaa, ruokailusta sen verran jos menisi näkkäri-linjalla tälläsen syöpöttelyn jälkeen.
Jajajjajj, hieman fiilistelyjä, jotka tuo hyviä muistoja mieleen viime kesästä&koulujen alustakin (:
vähän niin kuin tuo piilotettu viestikin (;
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
torstai 22. syyskuuta 2011
Heiheiii
Juuh, tänään meni hieman syöminen överiksi, huomasin täriseväni kuin haavanlehti koulussa sen takia etten syönyt melkein mitään. Sitten loppu päivän mulle tuputettiin ruokaa enkä voinut kieltäytyä, sellasta sitten. Päivän saldoksi tuli siis sämpylä, aikas vähän jtn lohikiusausta, jogurtti, kanakolmioleipä, kaalilaatikkoa ja vielä suklaata kaiken lisäksi, myhh noh.
Tänään nyt meni muutenkin jutut hieman yli, aamulla heräsin 3min ennen kuin mun piti lähteä kouluun joten tuli hiukkasen kiire. Onneksi seura pelasti päivän mitä nyt hieman sekoilin päivän mittaan, väsynyt nainen, ei voi mitään. Toi toinen nainen on kyllä sellanen sekopää et ehkäpä se ymmärtää mun reikäpäisyyttä, kaikella rakkaudella (; Tuli hieman järjettömiä sanottuakkin ja ravattua portaita ylösalas ei kuntoilun vuoksi, mutta kait se jotain kulutti :D Jotain sentään sai koulussakin tehtyä ja kakkonenkin tupsahti työn arvosanaksi. Sinänsä ihme mutta njääh, tulityökorttikokeestakin pääsin läpi, nyt vissiin kannattaisi veikata. Sellanen rastiruutuun-lottorivi se koe oli 5min hutastu kokoon, tietotaito +-0?
Mua nyt hieman ahdistaa, tainoh ainahan mua tuntuu ahdistavan ja itteäkin ihmetyttää miten jotkut ihmiset jaksaa kuunnella mua. Enemmänkin vois sanoa että mietityttää jokin, mutta ei siitä sen enempää, vähän samoja asioita mitä sillon kun aloitin tämän blogin. Ja ne on nyt noussu uudelleen pinnalle jajajj.... Noh se siitä... hyst.
Yhtäkään päivitystä en ole tehnyt ilman että olisin maininnut tätä ärsyttävän ihanaa monimutkasta vain omissa aivoissani-tilannetta, noh sen voin sanoa että ei entistä kummempaa. Jos se mun grate masterplan onnistuis mistä viimeksi selitin?
Nyt lähden suunnittelemaan amikseen murtautumista sorkkaraudan kera suihkuun, ja uuuuuudestaaaan! :D
Tänään nyt meni muutenkin jutut hieman yli, aamulla heräsin 3min ennen kuin mun piti lähteä kouluun joten tuli hiukkasen kiire. Onneksi seura pelasti päivän mitä nyt hieman sekoilin päivän mittaan, väsynyt nainen, ei voi mitään. Toi toinen nainen on kyllä sellanen sekopää et ehkäpä se ymmärtää mun reikäpäisyyttä, kaikella rakkaudella (; Tuli hieman järjettömiä sanottuakkin ja ravattua portaita ylösalas ei kuntoilun vuoksi, mutta kait se jotain kulutti :D Jotain sentään sai koulussakin tehtyä ja kakkonenkin tupsahti työn arvosanaksi. Sinänsä ihme mutta njääh, tulityökorttikokeestakin pääsin läpi, nyt vissiin kannattaisi veikata. Sellanen rastiruutuun-lottorivi se koe oli 5min hutastu kokoon, tietotaito +-0?
Mua nyt hieman ahdistaa, tainoh ainahan mua tuntuu ahdistavan ja itteäkin ihmetyttää miten jotkut ihmiset jaksaa kuunnella mua. Enemmänkin vois sanoa että mietityttää jokin, mutta ei siitä sen enempää, vähän samoja asioita mitä sillon kun aloitin tämän blogin. Ja ne on nyt noussu uudelleen pinnalle jajajj.... Noh se siitä... hyst.
Yhtäkään päivitystä en ole tehnyt ilman että olisin maininnut tätä ärsyttävän ihanaa monimutkasta vain omissa aivoissani-tilannetta, noh sen voin sanoa että ei entistä kummempaa. Jos se mun grate masterplan onnistuis mistä viimeksi selitin?
Nyt lähden suunnittelemaan amikseen murtautumista sorkkaraudan kera suihkuun, ja uuuuuudestaaaan! :D
tiistai 20. syyskuuta 2011
Myhh
Masu kipeä, mieli pyörii tuhatta ja sataa... Voisi seuraavat pari päivää syödä oikeasti kevyesti ja hieman vähemmän jos olokin helpottuisi.
Mutta se mieli, nih, no siihen nyt ei taida auttaa mikään. Enemmänkin vaan toivoisin että osaisin laittaa joitain taka-alalle. Elämä helpottuisi kummasti kun osaisi olla ajattelematta, noh pakko sekin taito oppia tai taas jummaan ihan turhaan seuraavat puoli vuotta uskoakseni. Ei ainakaan tällä asenteella, ainiin se oli se positiivinen asenne ;D Mä en muuta sano kuin että kasvokkainkasvokkainkasvokkain, kitisen pitkään ennen kuin saan mitään aikaiseksi nähdä kys. ihmisen kasvokkain, viettää aikaa hänen kanssa, not gonna happen tätä vauhtia.
"And how did this happen?
What? What might you do?
What? What might you do?
To find out why
To find out why
I can't"
Christina Perri - Mine
Mutta tällä hetkellä mun tekisi vaan mieli bilettämään, enpäs tiedä miksi, mutta kuitenkinn... Harmi että se ei vissiin ole oikein mahdollista? :D Aina ei saa kaikkea mitä haluaa, joskus ei milloinkaan, järkyttävän hyvä motto.
Mutta se mieli, nih, no siihen nyt ei taida auttaa mikään. Enemmänkin vaan toivoisin että osaisin laittaa joitain taka-alalle. Elämä helpottuisi kummasti kun osaisi olla ajattelematta, noh pakko sekin taito oppia tai taas jummaan ihan turhaan seuraavat puoli vuotta uskoakseni. Ei ainakaan tällä asenteella, ainiin se oli se positiivinen asenne ;D Mä en muuta sano kuin että kasvokkainkasvokkainkasvokkain, kitisen pitkään ennen kuin saan mitään aikaiseksi nähdä kys. ihmisen kasvokkain, viettää aikaa hänen kanssa, not gonna happen tätä vauhtia.
"And how did this happen?
What? What might you do?
What? What might you do?
To find out why
To find out why
I can't"
Christina Perri - Mine
Mutta tällä hetkellä mun tekisi vaan mieli bilettämään, enpäs tiedä miksi, mutta kuitenkinn... Harmi että se ei vissiin ole oikein mahdollista? :D Aina ei saa kaikkea mitä haluaa, joskus ei milloinkaan, järkyttävän hyvä motto.
maanantai 19. syyskuuta 2011
I want it one more time, I want it so bad
Hmph, kattelin tänään vanhoja kuvia, tainoh, toukokuulta. Solisluut näkyi paremmin ja kasvot oli kapeammat, tyytyväisyys tuli mun kasvoille heti hetkeksi, jos vaan olisin samannäköinen kuin sillonkin - mutta enpähän ole. Jos ne pari kiloa sais karkotettua pois, mutta kun jos mulla on täällä joku muu niin en osaa kontrolloida mun syömistä. Eli mässään ja mässään, ja sit kun olen yksin niin syön joko järkky vähän tai en ollenkaan. Eikä se ole terveellistä - ja siis mähän en ole tätä itse kenelekkään toitottanut monen monta kertaa. Elä niin kuin opetat? Yritän.
Mut tämä ahdistus, olo on ölkö ja tukkonen, ja sitten mua ahdistaa ylikaiken tuo tutustuminen. Joo - sain puhuttua, mutta kun mun pitäis vaan osata olla ottamatta paineita koko tilanteesta. En miettisi, antaisin olla, pitäisin sitä tutustumista yllä sillon tällön, ehkäpä kerran viikossa tai jopa kuussa vaan juttelemalla... ei sen kummempaa. Hymyilisin, moikkaisin - not big deal. Mutta kun mä niin haluaisin puhua sille kasvokkain ja mä niin tiedän että se ei ole mahdollista, ei se haluais viettää aikaa mun seurassa kun mä loppujen lopuksi olen aikas... tuttava vain? Jos sitäkään, mutta nyt loppu tämä surkuttelu taas. Se vaan olis niin mukava ihminen ja alunperinkin mulla oli ihmeen mukava olo sen seurassa, ja se on harvinaista ihmisistä jotka näen/tapaan ekaa kertaa. Siis sellanen että jos mä voisinkin heti olla tän ihmisen seurassa rento... aikas jännä, aivoissa jokin naksahtanu pahasti sillon :D
Välillä pilkahtelee sellasia positiivisia asioita mielessä, että jos mä olisinkin varma itsestäni, en säälisi jatkuvasti itseäni. Mä menen siihen helposti, se(kin) on ollut mun selviytymiskeino pitkään, se tuntuu auttavan vaikka eihän se auta. Helpompi vaan sanoa itselleen et joo - et sä tule koskaan laihtumaan läski, et sä tule koskaan ketään saamaan kun oot tollanen luonteeltas... ihan senkin takia että jos mä itse ajattelen näin, niin se ei satu aina kerta kerralla uudelleen. Mutta sitten mä tiedän että mä myös vaikutan siltä, pitäis osata olla positiivinen, että joo - kyl mä täst laihdun, kyl mä näytän hyvältä, kyllä joku musta kiinnostuu.
Ja tunnun jahtaavan hyväksyntää, mä vaan niin haluaisin et joku hyväksyis mut tälläisenä kuin mä olen, naisista mä en sitä oikeastaan hae niin hirveästi kuin miehistä. Muutenkin oon lapanen miesten suhteen, jos saan kehun tapastakaan niin pelkään että se on pelkkää ivaa, ja en osaa vastata siihen mitenkään. On helpompi elää itselleen sarkastisesti, jos kaikki onkin pelkkää sarkastista läppää, minäkö kaunis? Just. Selittääkseni tilanteen voisin analysoida sen johtuvan siitä ettei mun isälle ole ikinä riittänyt mikään mitä teen, ihan sama kuinka hyvä olisin koulussa, ihan sama kuinka hyvä olisin harrastuksessa, ja varsinkaan ihan sama kuinka paljon laihtuisin, silti se haukkuu mua samoilla sanoilla. Se murskaa mut aina uudelleen, vaikka joka kerta samat asiat toistaen. Veikaten tästä näin niin sen takia en osaa käyttäytyä miesten seurassa, pelkään että ne on peilikuvia mun isästäni kait, jos nekin vaan haukkuis. Kyllähän mun isäkin osaa olla mukava jos se haluaa, mutta ei kovinkaan pitkään.
Mä haen muutenkin hyväksyntää ja yritän olla mieliksi ihmisille, yritän olla se neutraali ja pland olis englanniksi tosi hyvä vertaus mitä mä olen. Mä olen hmmm.... juuri sellanen, pland, eli vähän niinkuin mieto ja tylsä, mitäänsanomaton. Sellanen josta on periaatteessa helppo pitää, ei se vaikuta mitenkään kiinnostavalta vaan tylsältä, mut se on ihan ok tos mukana roikkuessa kun se ei ikinä vikise ja on mieliksi. Ymmärrettävää kylläkin että minäkään en pysty tätä korttitaloa pitkään pitämään yllä, ja sit tuleekin yllätyksenä kun alankin sanomaan vastaan kun en jaksa sitä pompottelua. En haluais olla kenenkään varjo, mutta oon oppinut sen helpommaksi tavaksi, olla jonkun varjossa. Ihmisiä ei kiinnosta mun asiat koska mä olen siellä varjossa, se on turvallista, vaikka en mä siellä tykkääkään olla. Se hiljanen lihava hissukka, mikä nyt on jtn joskus sekoillut, mutta ei se ole niin kiinnostava et siihen kannattais tutustua kun se on noin... tylsä, tai juuri se pland? Enkä mä uskalla luottaa ihmisiin ennen kuin tiedän että ne ei varmasti satuttais mua, tää on aika vaikea yhtälö koska enhän mä voi koskaan tietää? Tällä hetkellä mä luulen tietäväni parista ihmisestä, mutta en mä esim. uskalla puhua muuten vaan jostain ihan olemattomasta, ei mistään sen kummemasta, ilman hirveää miettimistä. Miksi mä itse väännän sosiaaliset tilanteet vaikeiksi? Miksi en vaan anna miettimisen olla ja antaa vaan mennä - okei, mä voin erehtyä, mä voin kaatua ja lyödä pääni, ja lehmätkin joskus ehkäpä osaa lentää...
Mutta onko loppujen lopuksi mitään sellasta joka voisi tuhota mut täysin? Mä voisin luokitella itseni vahvaksi jos olen kestänyt isääni koko pienen elämäni, en mä sano että hän olisi kauhea ihminen, hän on mun isä ja mulle tärkeä. Pienestä lapsesta saakka mut vaan on kasvatettu olla ajattelematta omilla aivoilla - tai siis uskomalla aina isää, miettimättä miksi mun pitää tehdä juuri näin, se asia vaan on näin, piste. Harmikseni kukaan muu ei mieti mun puolesta enää, mun on pakko miettiä itse, mulla ei ole enään sitä turvaa että joku kertoo mulle mitä tehdä. Sen takia mä luon aina suunnitelmia, että mun elämä ei kaatuis. Spontaanisuus, irrottautua kaavasta, onhan mulla kaavoja, lopettaa niiden turhien suunnitelmien tekeminen, antaa mennä vaan. Mä olen kyennyt tollaseen vaan pari hassua kertaa, sillonkin miettinyt et onkohan tää tän arvosta. Kyllä mä edelleenkin mietin, mutta voin hymyssä suin sanoa että ainakin tosta viimeisemmästä kerrasta että en mä sitä kadu, miksi mä en saisi olla hetken onnellinen?
Onnellisuus, sen mä haluaisin vielä kokea kerran, edes vielä sen kerran, ja sitä mä niin kovasti haluaisin. Sitä mikä sen aiheuttaa niin en tiedä. Onnellisia hetkiä kun voi olla, mut ne kiitää nopeesti ohi. Kun olisi pienen elämän jakson onnellinen, onnellisuus kun koostuu monesta pienestä asiasta.
Riippumattomuus olisi myös aivan mahtava tunne, senkin tuntenut viimeksi n. kuukausi sitten, kun tunne-elämä ei heittäisikään enään kuperkeikkoja, taka- tai etuperin. Vaan hetken ei olisi sitä "päiväunien"-kohdetta, se olisi aivan mahtavaa. Mä kun kiinnyn ihmisiin helposti, sitten kun mä olen niistä mielikuvan muodostanut, ennen kuin luotankaan niihin. Mielikuva vaan on katala kiintymisen kohde, se ei kannata. JOS mä odottaisinkin että joskus, jos uskallan vaan olla oma itseni, joku lähestyis itse mua, ja kertois et pitää musta just sellasena kuin olen, eikä mun itse tarvisi ahdistua siitä kuinka mun pitää tutustua. Jos joku jätkä joskus haluisi vaivihkaa itse tutustua muhun, mä kun en osaa esittää itseäni oikein, siksi aina kaikki kaatuu. Jossittelu on kivaa joten jos joskus mä uskaltaisin vaan ihmisten seurassa puhua enkä vaan olis hiljaa.
Koska mä veikkaan aika vahvasti, että jos kysyttäisiin kaikilta mun viimeisen vuoden tapaamilta ihmisiltä että kuka mä olen, suurin osa ei muistais mua, ei mun nimeä tai mitään. Tai sit vaan olisin se pyöreähkö taii se hiljanen. Tunnen itteni niin mitättömäksi välillä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei sais olla ketään parempi - hah, jos se oliskin näin.
Positiivinen ajattelu nyt! Kyllä mä pystyn siihen kunhan otan itseäni niskasta kiinni, laihduttamisen siis. Itsevarmuus vois kivuta siinä samalla, haastan itseni sosiaalisiin tilanteisiin, sen teen! Tutustumista mä en enään saa pelätä, annan nyt ton tilanteen olla ja sillon tällön höpöttelen, ehkäpä joskus olisin niin rohkea että uskaltaisin pyytää sitä viettämään aikaa mun kanssa... Nobody knows, mutta tässä hetkessä mä en ole kenenkään, kukaan ei suunnittele mun puolesta ja mä yritän olla spontaanisempi, annan vaan mennä miettimättä mitä joku muu siitä ajattelee, se voi tulla itse kokeilemaan elämään minuna jos niin hirveesti mun elämä ärsyttää.
Let it go
Siin on tän päivän sepustukset, huomenna vois sananmukaisesti tehdä irtioton, muttah, se jääköön nähtäväksi kaiit.
Mut tämä ahdistus, olo on ölkö ja tukkonen, ja sitten mua ahdistaa ylikaiken tuo tutustuminen. Joo - sain puhuttua, mutta kun mun pitäis vaan osata olla ottamatta paineita koko tilanteesta. En miettisi, antaisin olla, pitäisin sitä tutustumista yllä sillon tällön, ehkäpä kerran viikossa tai jopa kuussa vaan juttelemalla... ei sen kummempaa. Hymyilisin, moikkaisin - not big deal. Mutta kun mä niin haluaisin puhua sille kasvokkain ja mä niin tiedän että se ei ole mahdollista, ei se haluais viettää aikaa mun seurassa kun mä loppujen lopuksi olen aikas... tuttava vain? Jos sitäkään, mutta nyt loppu tämä surkuttelu taas. Se vaan olis niin mukava ihminen ja alunperinkin mulla oli ihmeen mukava olo sen seurassa, ja se on harvinaista ihmisistä jotka näen/tapaan ekaa kertaa. Siis sellanen että jos mä voisinkin heti olla tän ihmisen seurassa rento... aikas jännä, aivoissa jokin naksahtanu pahasti sillon :D
Välillä pilkahtelee sellasia positiivisia asioita mielessä, että jos mä olisinkin varma itsestäni, en säälisi jatkuvasti itseäni. Mä menen siihen helposti, se(kin) on ollut mun selviytymiskeino pitkään, se tuntuu auttavan vaikka eihän se auta. Helpompi vaan sanoa itselleen et joo - et sä tule koskaan laihtumaan läski, et sä tule koskaan ketään saamaan kun oot tollanen luonteeltas... ihan senkin takia että jos mä itse ajattelen näin, niin se ei satu aina kerta kerralla uudelleen. Mutta sitten mä tiedän että mä myös vaikutan siltä, pitäis osata olla positiivinen, että joo - kyl mä täst laihdun, kyl mä näytän hyvältä, kyllä joku musta kiinnostuu.
Ja tunnun jahtaavan hyväksyntää, mä vaan niin haluaisin et joku hyväksyis mut tälläisenä kuin mä olen, naisista mä en sitä oikeastaan hae niin hirveästi kuin miehistä. Muutenkin oon lapanen miesten suhteen, jos saan kehun tapastakaan niin pelkään että se on pelkkää ivaa, ja en osaa vastata siihen mitenkään. On helpompi elää itselleen sarkastisesti, jos kaikki onkin pelkkää sarkastista läppää, minäkö kaunis? Just. Selittääkseni tilanteen voisin analysoida sen johtuvan siitä ettei mun isälle ole ikinä riittänyt mikään mitä teen, ihan sama kuinka hyvä olisin koulussa, ihan sama kuinka hyvä olisin harrastuksessa, ja varsinkaan ihan sama kuinka paljon laihtuisin, silti se haukkuu mua samoilla sanoilla. Se murskaa mut aina uudelleen, vaikka joka kerta samat asiat toistaen. Veikaten tästä näin niin sen takia en osaa käyttäytyä miesten seurassa, pelkään että ne on peilikuvia mun isästäni kait, jos nekin vaan haukkuis. Kyllähän mun isäkin osaa olla mukava jos se haluaa, mutta ei kovinkaan pitkään.
Mä haen muutenkin hyväksyntää ja yritän olla mieliksi ihmisille, yritän olla se neutraali ja pland olis englanniksi tosi hyvä vertaus mitä mä olen. Mä olen hmmm.... juuri sellanen, pland, eli vähän niinkuin mieto ja tylsä, mitäänsanomaton. Sellanen josta on periaatteessa helppo pitää, ei se vaikuta mitenkään kiinnostavalta vaan tylsältä, mut se on ihan ok tos mukana roikkuessa kun se ei ikinä vikise ja on mieliksi. Ymmärrettävää kylläkin että minäkään en pysty tätä korttitaloa pitkään pitämään yllä, ja sit tuleekin yllätyksenä kun alankin sanomaan vastaan kun en jaksa sitä pompottelua. En haluais olla kenenkään varjo, mutta oon oppinut sen helpommaksi tavaksi, olla jonkun varjossa. Ihmisiä ei kiinnosta mun asiat koska mä olen siellä varjossa, se on turvallista, vaikka en mä siellä tykkääkään olla. Se hiljanen lihava hissukka, mikä nyt on jtn joskus sekoillut, mutta ei se ole niin kiinnostava et siihen kannattais tutustua kun se on noin... tylsä, tai juuri se pland? Enkä mä uskalla luottaa ihmisiin ennen kuin tiedän että ne ei varmasti satuttais mua, tää on aika vaikea yhtälö koska enhän mä voi koskaan tietää? Tällä hetkellä mä luulen tietäväni parista ihmisestä, mutta en mä esim. uskalla puhua muuten vaan jostain ihan olemattomasta, ei mistään sen kummemasta, ilman hirveää miettimistä. Miksi mä itse väännän sosiaaliset tilanteet vaikeiksi? Miksi en vaan anna miettimisen olla ja antaa vaan mennä - okei, mä voin erehtyä, mä voin kaatua ja lyödä pääni, ja lehmätkin joskus ehkäpä osaa lentää...
Mutta onko loppujen lopuksi mitään sellasta joka voisi tuhota mut täysin? Mä voisin luokitella itseni vahvaksi jos olen kestänyt isääni koko pienen elämäni, en mä sano että hän olisi kauhea ihminen, hän on mun isä ja mulle tärkeä. Pienestä lapsesta saakka mut vaan on kasvatettu olla ajattelematta omilla aivoilla - tai siis uskomalla aina isää, miettimättä miksi mun pitää tehdä juuri näin, se asia vaan on näin, piste. Harmikseni kukaan muu ei mieti mun puolesta enää, mun on pakko miettiä itse, mulla ei ole enään sitä turvaa että joku kertoo mulle mitä tehdä. Sen takia mä luon aina suunnitelmia, että mun elämä ei kaatuis. Spontaanisuus, irrottautua kaavasta, onhan mulla kaavoja, lopettaa niiden turhien suunnitelmien tekeminen, antaa mennä vaan. Mä olen kyennyt tollaseen vaan pari hassua kertaa, sillonkin miettinyt et onkohan tää tän arvosta. Kyllä mä edelleenkin mietin, mutta voin hymyssä suin sanoa että ainakin tosta viimeisemmästä kerrasta että en mä sitä kadu, miksi mä en saisi olla hetken onnellinen?
Onnellisuus, sen mä haluaisin vielä kokea kerran, edes vielä sen kerran, ja sitä mä niin kovasti haluaisin. Sitä mikä sen aiheuttaa niin en tiedä. Onnellisia hetkiä kun voi olla, mut ne kiitää nopeesti ohi. Kun olisi pienen elämän jakson onnellinen, onnellisuus kun koostuu monesta pienestä asiasta.
Riippumattomuus olisi myös aivan mahtava tunne, senkin tuntenut viimeksi n. kuukausi sitten, kun tunne-elämä ei heittäisikään enään kuperkeikkoja, taka- tai etuperin. Vaan hetken ei olisi sitä "päiväunien"-kohdetta, se olisi aivan mahtavaa. Mä kun kiinnyn ihmisiin helposti, sitten kun mä olen niistä mielikuvan muodostanut, ennen kuin luotankaan niihin. Mielikuva vaan on katala kiintymisen kohde, se ei kannata. JOS mä odottaisinkin että joskus, jos uskallan vaan olla oma itseni, joku lähestyis itse mua, ja kertois et pitää musta just sellasena kuin olen, eikä mun itse tarvisi ahdistua siitä kuinka mun pitää tutustua. Jos joku jätkä joskus haluisi vaivihkaa itse tutustua muhun, mä kun en osaa esittää itseäni oikein, siksi aina kaikki kaatuu. Jossittelu on kivaa joten jos joskus mä uskaltaisin vaan ihmisten seurassa puhua enkä vaan olis hiljaa.
Koska mä veikkaan aika vahvasti, että jos kysyttäisiin kaikilta mun viimeisen vuoden tapaamilta ihmisiltä että kuka mä olen, suurin osa ei muistais mua, ei mun nimeä tai mitään. Tai sit vaan olisin se pyöreähkö taii se hiljanen. Tunnen itteni niin mitättömäksi välillä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei sais olla ketään parempi - hah, jos se oliskin näin.
Positiivinen ajattelu nyt! Kyllä mä pystyn siihen kunhan otan itseäni niskasta kiinni, laihduttamisen siis. Itsevarmuus vois kivuta siinä samalla, haastan itseni sosiaalisiin tilanteisiin, sen teen! Tutustumista mä en enään saa pelätä, annan nyt ton tilanteen olla ja sillon tällön höpöttelen, ehkäpä joskus olisin niin rohkea että uskaltaisin pyytää sitä viettämään aikaa mun kanssa... Nobody knows, mutta tässä hetkessä mä en ole kenenkään, kukaan ei suunnittele mun puolesta ja mä yritän olla spontaanisempi, annan vaan mennä miettimättä mitä joku muu siitä ajattelee, se voi tulla itse kokeilemaan elämään minuna jos niin hirveesti mun elämä ärsyttää.
Let it go
Siin on tän päivän sepustukset, huomenna vois sananmukaisesti tehdä irtioton, muttah, se jääköön nähtäväksi kaiit.
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
I wanna take you out tonight
Noh, se syöminen - ei edes puhuta siitä, liikkumista kyllä oon lisänny verrattuna entiseen. Jos sen syömisenkin kanssa ryhdistäytyisi.
Tajusin juuri tähän tutustumisprojektiin ajatellen, että mun pitää nyt pistää stoppi kaikelle, unohtaa, lopettaa haihattelu. Tainoh, haihattelua en ole kyllä harrastanut lähiaikoina, mutta kunhan saan unetkin kuriin siinä samalla. Jos vaan vetäisin syvää henkeä ja rauhoittuisin, antaisin vaan olla. Mutta toisaalta sitten pelkää että mulla menee tuhat ja sata mahdollisuutta ohi, jos vaan jummaan paikallani. Toisaalta en halua vaikuttaa liian ahdistavalta ja näin... huah miten vaikeetapienen ison ihmisen elämä voi olla. Siin olis kuitenkin ihminen johon olis järkyttävän helppo tutustua, tai siis, sellain rento tyyppi. Se nyt vitsailee aina mitä vähät kerrat sille puhunut ja näin. Jos vaan antaisin itteni mennä mukaan, unohtaisin rajottaa taas kaikkea ittessäni, tekisin sen saman päätöksen minkä kerran. Muttaei, minä vaan jummaan enkä uskalla mennä puhumaan, JA kun uskallan niin nyt mulle ei edes vastata... juh, kiva (: Siinä meni mun kaverina tutustuminen dowwwwnnnn, crash.
TAKAISIN aiheeseen, liikuntaa siis lisäillyt jonkin verran. Melkeimpä päivittäin käynyt lenkillä koiran kanssa ja tuolla ihme vatsalihaskylkilaitteella rullaillut ainakin sen 3min päivässä. Siitä tulikin mieleen että tämän päivän "treeni" onkin tekemäti, nooh jos sitä vielä kerkeisi.
Eipäs mulla muuta, hirveä partyparty fiilis olisi, ehkäpä vaan siksi et haluis unohtaa kaiken shaiban edes hetkeksi, olla tekemättä elämästä monimutkaista päätöksien ja rajoittamisen viidakkoa, antais vaan mennä... Mihis se mut viimeks johti? Tähän joo, mutta en nyt ainakaan ole kenestäkään silleen sinällään kiinnostunut.
Lopuksi vielä siiis...
Tajusin juuri tähän tutustumisprojektiin ajatellen, että mun pitää nyt pistää stoppi kaikelle, unohtaa, lopettaa haihattelu. Tainoh, haihattelua en ole kyllä harrastanut lähiaikoina, mutta kunhan saan unetkin kuriin siinä samalla. Jos vaan vetäisin syvää henkeä ja rauhoittuisin, antaisin vaan olla. Mutta toisaalta sitten pelkää että mulla menee tuhat ja sata mahdollisuutta ohi, jos vaan jummaan paikallani. Toisaalta en halua vaikuttaa liian ahdistavalta ja näin... huah miten vaikeeta
TAKAISIN aiheeseen, liikuntaa siis lisäillyt jonkin verran. Melkeimpä päivittäin käynyt lenkillä koiran kanssa ja tuolla ihme vatsalihaskylkilaitteella rullaillut ainakin sen 3min päivässä. Siitä tulikin mieleen että tämän päivän "treeni" onkin tekemäti, nooh jos sitä vielä kerkeisi.
Eipäs mulla muuta, hirveä partyparty fiilis olisi, ehkäpä vaan siksi et haluis unohtaa kaiken shaiban edes hetkeksi, olla tekemättä elämästä monimutkaista päätöksien ja rajoittamisen viidakkoa, antais vaan mennä... Mihis se mut viimeks johti? Tähän joo, mutta en nyt ainakaan ole kenestäkään silleen sinällään kiinnostunut.
Lopuksi vielä siiis...
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Läskit piiloon, hymy naamaan
En ole nyt sitten kunnolla saanut itseäni niskasta kiinni mitenkään - muttah todetakseni on mieliala parantunut kummasti!
Tuossa eilen hieman ystävän kanssa pidettiin hauskaa näin arki-iltana, kikatettiin kaikelle mahdollisesti, juotiin ja syötiin + käytiin lenkkeilemässä. Puhuttiin syvällisiä :D Voisin kirjottaa vaikka kuinka pitkän postauksen, muttah tiivistetään näin. Sen vaan sanon että ystäväni on ihan täyshöpsö, tärkeä ja rakas kuin mikä <3 Kuvatuksia otettiin monia joista suurinosa minua käsittelevistä koki suuren sensuurin, mutta mulla on varma mieli siitä että jos nyt oikeasti ottaisin itseäni niskasta kiinni niin kyllä mä saan itseäni laihemmaksi. Kunhan vaan tekis asialle jotain - turha surkutella!
Oli järkyttävän hauskaa pitkästä aikaa! Viimeksi yhtä hauskaa oli melkein kuukausi sitten kun vaan juostiin jalkapallokentällä ja makoiltiin katsomassa tähtiä. On meillä sitten halvat huvit... hulluja sitten vissiin? No idiooteil olis ilmaset :D
Lisäksi huomasin tossa eilen että olen mä oikeasti nykyään sosiaalisempi tapaus, vaikkakin jäädyn aina välillä kinkkisessä tai vähemmän kinkkisessä tilanteessa, mutta kuitenkin. + kyllä mä olen tässä vuoden aikana ihmisiin tutustunu, ja oppinut jotain. En kai olekkaan niiiin tylsä? Mutta jos näitä taitoja osais viel käyttää tiettyyn kohteeseen niin olisi ihan muksa juttu.
Ja! Kannattaa katsoa Jos rakastat-elokuva, niiin hyvä vaikka ei uskoisi kun on suomalaisesta leffasta kymysys ;D Olen edelleen syvästi pettynyt Elokuu-leffaan, joka oli täysi floppi, mutta Jos rakastat oli aivan mahtava! Kaksi biisiä siitä soi koko ajan päässä, mm. tämä missä on pieniä hitusia mun fiiliksistä, ei sais olla, muttah njääh, ei olla niin pikkutarkkoi.
Nyt minä tanssahtelen ehkäpä suihkuun tai jopa ehkäpä lenkille koiran kanssa, heippah! :)
Tuossa eilen hieman ystävän kanssa pidettiin hauskaa näin arki-iltana, kikatettiin kaikelle mahdollisesti, juotiin ja syötiin + käytiin lenkkeilemässä. Puhuttiin syvällisiä :D Voisin kirjottaa vaikka kuinka pitkän postauksen, muttah tiivistetään näin. Sen vaan sanon että ystäväni on ihan täyshöpsö, tärkeä ja rakas kuin mikä <3 Kuvatuksia otettiin monia joista suurinosa minua käsittelevistä koki suuren sensuurin, mutta mulla on varma mieli siitä että jos nyt oikeasti ottaisin itseäni niskasta kiinni niin kyllä mä saan itseäni laihemmaksi. Kunhan vaan tekis asialle jotain - turha surkutella!
Oli järkyttävän hauskaa pitkästä aikaa! Viimeksi yhtä hauskaa oli melkein kuukausi sitten kun vaan juostiin jalkapallokentällä ja makoiltiin katsomassa tähtiä. On meillä sitten halvat huvit... hulluja sitten vissiin? No idiooteil olis ilmaset :D
Lisäksi huomasin tossa eilen että olen mä oikeasti nykyään sosiaalisempi tapaus, vaikkakin jäädyn aina välillä kinkkisessä tai vähemmän kinkkisessä tilanteessa, mutta kuitenkin. + kyllä mä olen tässä vuoden aikana ihmisiin tutustunu, ja oppinut jotain. En kai olekkaan niiiin tylsä? Mutta jos näitä taitoja osais viel käyttää tiettyyn kohteeseen niin olisi ihan muksa juttu.
Ja! Kannattaa katsoa Jos rakastat-elokuva, niiin hyvä vaikka ei uskoisi kun on suomalaisesta leffasta kymysys ;D Olen edelleen syvästi pettynyt Elokuu-leffaan, joka oli täysi floppi, mutta Jos rakastat oli aivan mahtava! Kaksi biisiä siitä soi koko ajan päässä, mm. tämä missä on pieniä hitusia mun fiiliksistä, ei sais olla, muttah njääh, ei olla niin pikkutarkkoi.
Nyt minä tanssahtelen ehkäpä suihkuun tai jopa ehkäpä lenkille koiran kanssa, heippah! :)
maanantai 12. syyskuuta 2011
Juuh
Oksettaa, mahaa koskee - olo ei ole parhain. Tänään taas tuli syötyä ties mitä... Miksi en enään osaa ottaa itseäni niskasta kiinni niin kuin ennen? Ahdistun syömisestä, ahdistumisen hoidan syömisellä, syntyy oravanpyörä, ahmin ja ahmin, mulla on hirveä olo ja se vaan ei lähde pois, oksettaa...Välillä hiipii ajatus että jos mä olisinkin hyvä tälläsenä, mutta hyi, en todellakaan. Peilistä huomasin että olen vain lihonut keskivartalosta.
Tähän väliin voisi kertoa mun kehokuvasta, hirveän moni oikeasti luulee et olen tyytyväinen itseeni. En mä oikeasti ole, en todellakaan. On vaan helpompi sanoa et joo - oon ehkäpä siedettävän näkönen, kuin että kertoisin oikean mielipiteeni ja saisin hirveät saarnat miten olen sitä ja tätä. Vain parille parhaimmille olen kertonut totuuden, totuuden siitä itseinhosta jota koen joka hetki. Jos nyt puhutaan vain painosta, niin en pidä keskivartalostani sitten yhtään, olen tasapaksu pötkö koska olen keskivartalolihava. Jalkani voisin ehkäpä sietää, mutta koko keski/ylävartaloni haluan saada laihemmaksi. Se on ihana tunne, kun tuntee solisluut edes hieman enemmän, tai ne näkyvät hieman enemmän, kuulostaa ehkäpä joka sairaalta, mutta se saa mut tuntemaan kerrankin itseni hennoksi, pienemmäksi edes hetken. Ehkä mä en oliskaan se helvetin iso norsu, vaan normaalinkokonen rumilus, joka pienellä todennäköisyydellä voisi jollekkin kelvata.
Se paha ahdistus joka syömisen jälkeen ei paranna oloa, ja nyt vielä kuntosalikortti-haaveet meni huss pois kun kortteja ei ollut vuokrattavana. Sentään uuden puhelimen sain, johon työn ja tuskan takana sain ladattua hyvää treenimusaa sentään. Sen voimin tuli tänään n. kolmen km intervalli lenkki vedettyä koiran kanssa, jalat huusi ja hengittäminen oli välillä tuskaa, mutta on sitä ennenkin töitä tehty. Jospa saisin vielä crosstrainerin korjattua tänne mun kämppään niin voisin treenata sitten kotoa käsin. Onhan mulla tuo kylkilihastiesmikä-kone mutta sillä treenaaminen ei nyt sitten innosta yhtään.
Juuri kun tuntuu että kaikki olis kohallaan, niin sitten elämä alkaa murenemaan pala palalta. Mun mukamas parantunut itsetunto häviää hetki hetkeltä, ja yritän epätoivosesti kauhoa niitä rippeitä takasin mutta ei. Kait se nauramalla paranisi? Ehkä sekään ei enään auta, pelkään menettäväni kaiken, ihan kaiken.
Tutustumisprojektin ajattelin lykätä, en mene sille puhumaan ainakaan netissä. Parempi että laitan itseni kokoon, laihdutan, hankin itseluottamuksen takaisin, ehkäpä kun rakastan itseäni niin joku voisi haluta tutustua muhun edes kaverina, tai jopa joskus rakastaa. Ja uskon ettei tuo kys. ihminen mihinkään katoa, voi tietenkin löytää jonkun (eipä se kaveruutta estä!), mutta mielummin tutustun häneen kasvokkain, kuin että höpöttelisin netissä epävarmana ihan kaikesta, tuntisin itseni epävarmaksi hölmöksi.
Toivon vaan ettei ihmiset katoais, ne jota oikeasti nyt tarvitsisin. Tuntuu vaan hirveän karulta että mua syytellään muiden elämäntilanteista. Mä yritän tehdä parhaani tässä elämässä, tässä yhdessä surkeassa elämässä joka mulle on annettu, jossa on vaan pari valonpilkahdusta kuin esim. mun ystävät. Jos ne häipyy niin en mä tiedä mitä mä sitten teen... Onhan mulla kait koirat?
Nooh, jos huomenna olis uusi päivä, uusi päivä syöpötellä. Nyt voisi siirtyä suihkun kautta nukkumaan jossain vaiheessa. Huomenissa voisin laitella niitä mittoja esiin, verrata toukokuun mittoihin jotka sattumalta koneen uumenista löysin :)
Tähän väliin voisi kertoa mun kehokuvasta, hirveän moni oikeasti luulee et olen tyytyväinen itseeni. En mä oikeasti ole, en todellakaan. On vaan helpompi sanoa et joo - oon ehkäpä siedettävän näkönen, kuin että kertoisin oikean mielipiteeni ja saisin hirveät saarnat miten olen sitä ja tätä. Vain parille parhaimmille olen kertonut totuuden, totuuden siitä itseinhosta jota koen joka hetki. Jos nyt puhutaan vain painosta, niin en pidä keskivartalostani sitten yhtään, olen tasapaksu pötkö koska olen keskivartalolihava. Jalkani voisin ehkäpä sietää, mutta koko keski/ylävartaloni haluan saada laihemmaksi. Se on ihana tunne, kun tuntee solisluut edes hieman enemmän, tai ne näkyvät hieman enemmän, kuulostaa ehkäpä joka sairaalta, mutta se saa mut tuntemaan kerrankin itseni hennoksi, pienemmäksi edes hetken. Ehkä mä en oliskaan se helvetin iso norsu, vaan normaalinkokonen rumilus, joka pienellä todennäköisyydellä voisi jollekkin kelvata.
Se paha ahdistus joka syömisen jälkeen ei paranna oloa, ja nyt vielä kuntosalikortti-haaveet meni huss pois kun kortteja ei ollut vuokrattavana. Sentään uuden puhelimen sain, johon työn ja tuskan takana sain ladattua hyvää treenimusaa sentään. Sen voimin tuli tänään n. kolmen km intervalli lenkki vedettyä koiran kanssa, jalat huusi ja hengittäminen oli välillä tuskaa, mutta on sitä ennenkin töitä tehty. Jospa saisin vielä crosstrainerin korjattua tänne mun kämppään niin voisin treenata sitten kotoa käsin. Onhan mulla tuo kylkilihastiesmikä-kone mutta sillä treenaaminen ei nyt sitten innosta yhtään.
Juuri kun tuntuu että kaikki olis kohallaan, niin sitten elämä alkaa murenemaan pala palalta. Mun mukamas parantunut itsetunto häviää hetki hetkeltä, ja yritän epätoivosesti kauhoa niitä rippeitä takasin mutta ei. Kait se nauramalla paranisi? Ehkä sekään ei enään auta, pelkään menettäväni kaiken, ihan kaiken.
Tutustumisprojektin ajattelin lykätä, en mene sille puhumaan ainakaan netissä. Parempi että laitan itseni kokoon, laihdutan, hankin itseluottamuksen takaisin, ehkäpä kun rakastan itseäni niin joku voisi haluta tutustua muhun edes kaverina, tai jopa joskus rakastaa. Ja uskon ettei tuo kys. ihminen mihinkään katoa, voi tietenkin löytää jonkun (eipä se kaveruutta estä!), mutta mielummin tutustun häneen kasvokkain, kuin että höpöttelisin netissä epävarmana ihan kaikesta, tuntisin itseni epävarmaksi hölmöksi.
Toivon vaan ettei ihmiset katoais, ne jota oikeasti nyt tarvitsisin. Tuntuu vaan hirveän karulta että mua syytellään muiden elämäntilanteista. Mä yritän tehdä parhaani tässä elämässä, tässä yhdessä surkeassa elämässä joka mulle on annettu, jossa on vaan pari valonpilkahdusta kuin esim. mun ystävät. Jos ne häipyy niin en mä tiedä mitä mä sitten teen... Onhan mulla kait koirat?
Nooh, jos huomenna olis uusi päivä, uusi päivä syöpötellä. Nyt voisi siirtyä suihkun kautta nukkumaan jossain vaiheessa. Huomenissa voisin laitella niitä mittoja esiin, verrata toukokuun mittoihin jotka sattumalta koneen uumenista löysin :)
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Jummaajummaa
Nojoo, eilen kauhistuin kuollakseni peilin edessä meikatessa että mulle on ilmestynyt kaksoisleuka o.o Kyllä tämä nyt ainakin hieman herätti että ehkäpä niiden dippien&sipsien mussuttamisen voisi lopettaa.
Uhkasin aluksi laittaa jonkinmoista ruokapäiväkirjaa ja tämä päivä siis näyttää tältä
- Aamiainen:
Pikapuuroa, lisäleiseitä, näkkileipä, n.tl mini lätta levitettä, kurkkuviipaleita, n.200 kcal
- Lounas:
Romano (eli tomaattipasta) keittoa n.3dl, n.200kcal
Ne on siis nyt tullut syötyä ja loppupäivän meinaisn mennä tällä linjalla
- Päivällinen:
Wokki-vihanneksia ja tonnikalaa, 110kcal
- Iltapala
Kuningatar-piltti, lisäleseitä, n. 80kcal
Eli yhteensä koko päivänä 600kcal ja paaaljon vettä :D Kuulostaa kauhean vähältä mutta eiköhän hirviän mussutuksen jälkeen tee hyvää tälläinen laihanpuoleinen päivä, eikä nälkä ole kolkutellut olemassa oloaan vieläkään.
Mutta palaten loppuviikkoon! Hehheh, nojoo, oltiin hieman ilkeitä sanoisinko perjantaina. Yksi ihminen suurinpiirtein terrorisoi meidän luokkaa käytöksellään, ja annettiin ystävän kanssa pieni näpäytys hänelle. Kovasti kys. ihminen on nyt sitten mukava minua kohtaan ja ties mitä laittanut miten ei halua menettää minua. Luulin kylläkin olevani vaan joku superpallo-palvelija, jota pompotellaan miten halutaan? Ja nyt sitten oonkin tärkeä ystävä jota ei haluta menettää. Mietiskelin että mitenköhän kys. ihminen niitä kunnon ystäviä kohtelee, jos mä kerran olen ystävä ja minua hän tuntuu välillä häpeävän esim. painoni takia tai sen takia että olin hieman nobody vuosi sitten - ja taidan olla edelleen :D Juu, hirveän hyvä fiilis kuitenkin tuli kun yksi ihminen oli kuulemma sanonut että mieluusti haluisi viettää mun kanssa aikaa vapaa-aikanakin, hih, en kai mä sitten niin kamala olekkaan :)
Viikonlopun vietin kaikessa yksinäisyydessäni melkeimpä kotona, siivosin koko ison kämppäni (asun siis yksin, oonkohan tästä jo maininnut?) ja nyt täällä kaikuu! Hieman creepyä sanosinko, nooh, enpä mä tässä enää kun kuukauden pari asu, vuokrasopimuskin jo irtisanonuttu ja uusi kämppä pitäisi löytää. Kyllä siinä 5h siivotessa jalat alko huutamaan apua, mutta käypähän kuntoilusta ja on hyödyllistä ;) Muutenkin ylienerginen olo ollut koko viikonlopun, eilenkin illalla ajettiin skootterilla sitten ystävän kanssa ympäriinsä, annoin jopa hänen ajaa, ihan sekopää olen kun hänellä ei kyllä korttia löydy. Kait se nätisti osasi ajaa, tiesin kuitenkin et itse pystyn takaanta ohjailemaan kaikella tällä painollani, jos meinataan ojaan kapsahtaa.
Tänään voisi vielä hieman koulujuttuja läpi katsoa ja jos sisko eksyisi mua moikkaamaan. Mulla on siis 10v minua vanhempi sisko (meillä on eri isä), ja myös 19v vanhempi velikin(meillä on eri äiti) löytyy. Siskon kanssa nyt vaan ollaan paaljon läheisempiä, vaikka luulisi ettei meidän ajatusmaailmat ikäeron takia kohtaisi. Mutta totuus kait on että mä olen aina ollut aikuismaisempi, ja kait sisko on sit vähän lapsellisempi tapaus ;D Meitäkin yhdistää koirien kanssa harrastaminen, siskolla on 2 koiraa tällä hetkellä. Mutta vanhempien eron jälkeen sisko oli myös mun tukena ja turvana + nyt kun muutin pois isältä omaan kämppään niin hän on ollut tukemassa tässä hankkeessa, helppoa ei ollut ja vuosiahan tota mietittiin. Veljen kanssa nyt ei hirveesti väleissä olla kun hän asuu ulkomailla, enemmänkin oikea viharakkaus suhde tiettyjen syiden takia, mutta kyllä se velikin mulle loppujen lopuksi tärkeä on :D
Illalla olisi vielä lenkkeilyä luvassa mahtavassa seurassa tietenkin, jospa tuo hirveä kaksari ja mahamakkara alkaisi sulamaan huss pois. Ensi viikolla luultavasti saan salikortin, ja myös uuden puhelimen johon saisi musiikkia ladattua <3 Ensi viikkoa ja hurjien suunnitelmien toteutumista odotellessa ;)
+ lisätieto tähän mun tutustumisprojektiin, se ei edisty, noh, ehkä vähän mutta eipä sen kummemmin. Allekirjoittaneen tulisi ottaa itseään niskasta kiinni, mutta se vaan on niin vaikeaa... Jos se pitääkin mua täytenä idioottina? Loppujen lopuksi eiköhän aika monikin pidä että mikäs siinä, yksi muiden joukossa, ei sen pitäisi olla niin kuoleman vakavaa :D
Mutta ensi kertaan, menen nyt mussuttamaan tonnikalawokkia :P
Uhkasin aluksi laittaa jonkinmoista ruokapäiväkirjaa ja tämä päivä siis näyttää tältä
- Aamiainen:
Pikapuuroa, lisäleiseitä, näkkileipä, n.tl mini lätta levitettä, kurkkuviipaleita, n.200 kcal
- Lounas:
Romano (eli tomaattipasta) keittoa n.3dl, n.200kcal
Ne on siis nyt tullut syötyä ja loppupäivän meinaisn mennä tällä linjalla
- Päivällinen:
Wokki-vihanneksia ja tonnikalaa, 110kcal
- Iltapala
Kuningatar-piltti, lisäleseitä, n. 80kcal
Eli yhteensä koko päivänä 600kcal ja paaaljon vettä :D Kuulostaa kauhean vähältä mutta eiköhän hirviän mussutuksen jälkeen tee hyvää tälläinen laihanpuoleinen päivä, eikä nälkä ole kolkutellut olemassa oloaan vieläkään.
Mutta palaten loppuviikkoon! Hehheh, nojoo, oltiin hieman ilkeitä sanoisinko perjantaina. Yksi ihminen suurinpiirtein terrorisoi meidän luokkaa käytöksellään, ja annettiin ystävän kanssa pieni näpäytys hänelle. Kovasti kys. ihminen on nyt sitten mukava minua kohtaan ja ties mitä laittanut miten ei halua menettää minua. Luulin kylläkin olevani vaan joku superpallo-palvelija, jota pompotellaan miten halutaan? Ja nyt sitten oonkin tärkeä ystävä jota ei haluta menettää. Mietiskelin että mitenköhän kys. ihminen niitä kunnon ystäviä kohtelee, jos mä kerran olen ystävä ja minua hän tuntuu välillä häpeävän esim. painoni takia tai sen takia että olin hieman nobody vuosi sitten - ja taidan olla edelleen :D Juu, hirveän hyvä fiilis kuitenkin tuli kun yksi ihminen oli kuulemma sanonut että mieluusti haluisi viettää mun kanssa aikaa vapaa-aikanakin, hih, en kai mä sitten niin kamala olekkaan :)
Viikonlopun vietin kaikessa yksinäisyydessäni melkeimpä kotona, siivosin koko ison kämppäni (asun siis yksin, oonkohan tästä jo maininnut?) ja nyt täällä kaikuu! Hieman creepyä sanosinko, nooh, enpä mä tässä enää kun kuukauden pari asu, vuokrasopimuskin jo irtisanonuttu ja uusi kämppä pitäisi löytää. Kyllä siinä 5h siivotessa jalat alko huutamaan apua, mutta käypähän kuntoilusta ja on hyödyllistä ;) Muutenkin ylienerginen olo ollut koko viikonlopun, eilenkin illalla ajettiin skootterilla sitten ystävän kanssa ympäriinsä, annoin jopa hänen ajaa, ihan sekopää olen kun hänellä ei kyllä korttia löydy. Kait se nätisti osasi ajaa, tiesin kuitenkin et itse pystyn takaanta ohjailemaan kaikella tällä painollani, jos meinataan ojaan kapsahtaa.
Tänään voisi vielä hieman koulujuttuja läpi katsoa ja jos sisko eksyisi mua moikkaamaan. Mulla on siis 10v minua vanhempi sisko (meillä on eri isä), ja myös 19v vanhempi velikin(meillä on eri äiti) löytyy. Siskon kanssa nyt vaan ollaan paaljon läheisempiä, vaikka luulisi ettei meidän ajatusmaailmat ikäeron takia kohtaisi. Mutta totuus kait on että mä olen aina ollut aikuismaisempi, ja kait sisko on sit vähän lapsellisempi tapaus ;D Meitäkin yhdistää koirien kanssa harrastaminen, siskolla on 2 koiraa tällä hetkellä. Mutta vanhempien eron jälkeen sisko oli myös mun tukena ja turvana + nyt kun muutin pois isältä omaan kämppään niin hän on ollut tukemassa tässä hankkeessa, helppoa ei ollut ja vuosiahan tota mietittiin. Veljen kanssa nyt ei hirveesti väleissä olla kun hän asuu ulkomailla, enemmänkin oikea viharakkaus suhde tiettyjen syiden takia, mutta kyllä se velikin mulle loppujen lopuksi tärkeä on :D
Illalla olisi vielä lenkkeilyä luvassa mahtavassa seurassa tietenkin, jospa tuo hirveä kaksari ja mahamakkara alkaisi sulamaan huss pois. Ensi viikolla luultavasti saan salikortin, ja myös uuden puhelimen johon saisi musiikkia ladattua <3 Ensi viikkoa ja hurjien suunnitelmien toteutumista odotellessa ;)
+ lisätieto tähän mun tutustumisprojektiin, se ei edisty, noh, ehkä vähän mutta eipä sen kummemmin. Allekirjoittaneen tulisi ottaa itseään niskasta kiinni, mutta se vaan on niin vaikeaa... Jos se pitääkin mua täytenä idioottina? Loppujen lopuksi eiköhän aika monikin pidä että mikäs siinä, yksi muiden joukossa, ei sen pitäisi olla niin kuoleman vakavaa :D
Mutta ensi kertaan, menen nyt mussuttamaan tonnikalawokkia :P
torstai 8. syyskuuta 2011
Löysäilyä
Mjöhmjöh, ei se laihduttaminen sitten näin helposti käyntiin lähtenytkään, viimeset pari päivää mussuttanut ruokaa kunnolla. Liikuntaa en ole harrastanut nimeksikään, jos sitä tänään jaksaisi nappaista koiran kainaloon ja mennä lenkille? Suurin lenkille menemis-haluttomuus ongelma on tullut sen takia kun mulla ei ole nyt kuukauteen ollut mp3 tms. soitinta, että voisin kuunnella musiikkia! Ne lenkit on yksin koiran kanssa niin masentavia, kuulee ehkäpä ajatuksiaan liikaa ja alkaa masentamaan.
Tänään tuli siis syötyä hesessä kerrosateria ja kaiken lisäksi vielä donitsi päälle o.o Maha oli järkyttävän täynnä ja uskoisin ettei tänään enään tule mitään syötyä. Koulussa yhden sämpylän söin ja näykin kalaa, ei sen kummempia siis tänään. Hirveän laiskasti jaksan tehdä ruokaa kun asun yksin, ennen sitä iskän kanssa asuessa teki automaattisesti ruokaa kun isäkin söi. Nyt sitten ostelen sitä erittäin terveellistä roskaruokaa -.- Hyvä minä xd
Tuossa tiistaina tuli hirveä masennusefekti, tyypillinen "en mä kellekkään kelpaa kun oon niin tylsä luonteeltani ja hirveä norsu, yhyhh", ja varsinkin tälläiset mulle aina laukaisee joku tietty asia. Nyt se oli se että en pystynyt kuuntelemaan musiikkia ja olin tulossa ihan mökkihöperöksi yksin kotonani - yleensä kun aina menossa tai sentään joku ystävä täällä. Tästä tulikin mieleen että tänään oli 8h koulupäivä ja joko oltiin todella väsyneitä tai muuten pipipäitä kun tuon aiemmin kertomani luokallani olevan ystävän kanssa vaan hihiteltiin ja räkätettiin ympäri amiksen käytäviä. Enemmänkin ystävä alkoi ensin nauramaan ja eihän siinä itekkään voinut olla nauramatta! :D + ninjailtiin hieman sinne sun tänne, jätkät hieman ihmetteli mutta ne nyt itsekkin aina riehuu niinkuin pahaset pikku kakarat (lisätietona siis että opiskelen miesvaltaisella alalla, luokallani on vaan 2 naista mun lisäksi). Hih, oli kiva päivä ennen kuin hirveä päänsärky iski siinä väsymyksen keskellä, mutta olipa kivaa koulussa pitkästä aikaa! Ellei lukiopäiviä lasketa nyt sitten mukaan sekoiluineen ;)
Yhm, sitten päästään taas tähän herraan johon haluaisin tutustua, tänään tuttuun tapaani sitten jänistin edes moikkaamisessa... miten lapselliseksi ihminen voi muuttua? Melkein kumautti mua siinä samalla päähän, noh, ei olis eka kerta. Kun sinällään en tunne mitään häntä kohtaan ja silti käyttäydyn näin o.o Nooo, eilen taisin kuitenkin moikata ihan normaalisti sen enempiä miettimättä, jospa huomennakin tarjoituisi tälläiseen tilaisuus. Ja kun uskaltaisi jatkaa tätä tutustumis-projektia, mutta keksin itselleni koko ajan tekosyitä. Kuinka olen ruma, kuinka olen lihava, miten en voi kenellekkään koskaan kelvata, ja näin päällimäisenä ettei kukaan halua muhun edes kaverina tutustua kun olen niin auttamattoman tylsä! Tällästä tänään siis :D Suurimmaksi osaksi kuitenkin tunnen etten mä nyt NIIIN kamala voi olla ettei muhun haluaisi kaverina tutustua, ja välillä tulee sellasia positiivisia fiiliksiä et hei kyl tää onnistuu. Se nyt vaan monimutkaistuu mun pienessä päässäni.
Kuten saattaa huomata, mulla on niin kuin monella ikäiselläni hirveitä itsetunto-ongelmia, ja suurin osa liittyy lihavuuteen + siihen miten epäsosiaalinen musta on kasvanut kun olen aina ollut se syrjässä piileskevä. Mulle opetettiin pienestä pitäen et aina pitää olla huomaamaton ja aikuismainen, ihmisiin ei kannata luottaa ennen kuin ne voittaa sun luottamuksen. Näin musta sitten kasvoi hiljanen hissukka jonka on järkyttävän vaikea olla oma itsensä uusien ihmisten seurassa. Mutkistaa elämää ihan mukavasti, vaikka onnistunut laihdutus nostaisikin mun itsetuntoa.
MUTTA, jos sitä nyt kohta puoleen jaksaisi raahautua tuonne syksyyn lenkkeilemään hetkiseksi koiran kanssa! Sitten voisi kait hieman tätä omaa kämppää siivoilla ennen viikonlopun tuloa. Suunnitelmia ei näillä näkymin ole kuin ystävän tuparit. Pitää katsoa nyt hieman enemmän syömisiä jos laihtumis-projektikin edistyisi! Ja myös tietenkin tuo tutustuminenkin voisi edistyä... mutta njäh.
Ainiin, mieleen vielä tuli että saan vihdoinkin salikortin <3 Oi crosstrainer ja ohjatut kahvakuulatunnit täältä mä tulen! Olin kesän alussa ihan hullaantunut salilla käymiseen ilmaiskertojen avulla, nyt sitkeästi kitisemällä siskon kanssa kilpaa sain äidin suostuteltua parin kuukauden salikorttiin. Aivan mahtavaa, jos tämä kauhea maha samalla lähtis, samoin kuin tällänen lahnamainen, tukkonen ja hirveen möhkömäinen olo :D
Ensi kertaan siis, kait tästä blogista jo huomaa ettei tämä pelkkää laihdutusta käsittele, liian tylsäksi menisi. Paitsi nyt voisin hieman ryhdistäytyä ja laittaa mitat esille niin olisi toivottavasti sitten joskus vertailukohta edistymisestä (:
Tänään tuli siis syötyä hesessä kerrosateria ja kaiken lisäksi vielä donitsi päälle o.o Maha oli järkyttävän täynnä ja uskoisin ettei tänään enään tule mitään syötyä. Koulussa yhden sämpylän söin ja näykin kalaa, ei sen kummempia siis tänään. Hirveän laiskasti jaksan tehdä ruokaa kun asun yksin, ennen sitä iskän kanssa asuessa teki automaattisesti ruokaa kun isäkin söi. Nyt sitten ostelen sitä erittäin terveellistä roskaruokaa -.- Hyvä minä xd
Tuossa tiistaina tuli hirveä masennusefekti, tyypillinen "en mä kellekkään kelpaa kun oon niin tylsä luonteeltani ja hirveä norsu, yhyhh", ja varsinkin tälläiset mulle aina laukaisee joku tietty asia. Nyt se oli se että en pystynyt kuuntelemaan musiikkia ja olin tulossa ihan mökkihöperöksi yksin kotonani - yleensä kun aina menossa tai sentään joku ystävä täällä. Tästä tulikin mieleen että tänään oli 8h koulupäivä ja joko oltiin todella väsyneitä tai muuten pipipäitä kun tuon aiemmin kertomani luokallani olevan ystävän kanssa vaan hihiteltiin ja räkätettiin ympäri amiksen käytäviä. Enemmänkin ystävä alkoi ensin nauramaan ja eihän siinä itekkään voinut olla nauramatta! :D + ninjailtiin hieman sinne sun tänne, jätkät hieman ihmetteli mutta ne nyt itsekkin aina riehuu niinkuin pahaset pikku kakarat (lisätietona siis että opiskelen miesvaltaisella alalla, luokallani on vaan 2 naista mun lisäksi). Hih, oli kiva päivä ennen kuin hirveä päänsärky iski siinä väsymyksen keskellä, mutta olipa kivaa koulussa pitkästä aikaa! Ellei lukiopäiviä lasketa nyt sitten mukaan sekoiluineen ;)
Yhm, sitten päästään taas tähän herraan johon haluaisin tutustua, tänään tuttuun tapaani sitten jänistin edes moikkaamisessa... miten lapselliseksi ihminen voi muuttua? Melkein kumautti mua siinä samalla päähän, noh, ei olis eka kerta. Kun sinällään en tunne mitään häntä kohtaan ja silti käyttäydyn näin o.o Nooo, eilen taisin kuitenkin moikata ihan normaalisti sen enempiä miettimättä, jospa huomennakin tarjoituisi tälläiseen tilaisuus. Ja kun uskaltaisi jatkaa tätä tutustumis-projektia, mutta keksin itselleni koko ajan tekosyitä. Kuinka olen ruma, kuinka olen lihava, miten en voi kenellekkään koskaan kelvata, ja näin päällimäisenä ettei kukaan halua muhun edes kaverina tutustua kun olen niin auttamattoman tylsä! Tällästä tänään siis :D Suurimmaksi osaksi kuitenkin tunnen etten mä nyt NIIIN kamala voi olla ettei muhun haluaisi kaverina tutustua, ja välillä tulee sellasia positiivisia fiiliksiä et hei kyl tää onnistuu. Se nyt vaan monimutkaistuu mun pienessä päässäni.
Kuten saattaa huomata, mulla on niin kuin monella ikäiselläni hirveitä itsetunto-ongelmia, ja suurin osa liittyy lihavuuteen + siihen miten epäsosiaalinen musta on kasvanut kun olen aina ollut se syrjässä piileskevä. Mulle opetettiin pienestä pitäen et aina pitää olla huomaamaton ja aikuismainen, ihmisiin ei kannata luottaa ennen kuin ne voittaa sun luottamuksen. Näin musta sitten kasvoi hiljanen hissukka jonka on järkyttävän vaikea olla oma itsensä uusien ihmisten seurassa. Mutkistaa elämää ihan mukavasti, vaikka onnistunut laihdutus nostaisikin mun itsetuntoa.
MUTTA, jos sitä nyt kohta puoleen jaksaisi raahautua tuonne syksyyn lenkkeilemään hetkiseksi koiran kanssa! Sitten voisi kait hieman tätä omaa kämppää siivoilla ennen viikonlopun tuloa. Suunnitelmia ei näillä näkymin ole kuin ystävän tuparit. Pitää katsoa nyt hieman enemmän syömisiä jos laihtumis-projektikin edistyisi! Ja myös tietenkin tuo tutustuminenkin voisi edistyä... mutta njäh.
Ainiin, mieleen vielä tuli että saan vihdoinkin salikortin <3 Oi crosstrainer ja ohjatut kahvakuulatunnit täältä mä tulen! Olin kesän alussa ihan hullaantunut salilla käymiseen ilmaiskertojen avulla, nyt sitkeästi kitisemällä siskon kanssa kilpaa sain äidin suostuteltua parin kuukauden salikorttiin. Aivan mahtavaa, jos tämä kauhea maha samalla lähtis, samoin kuin tällänen lahnamainen, tukkonen ja hirveen möhkömäinen olo :D
Ensi kertaan siis, kait tästä blogista jo huomaa ettei tämä pelkkää laihdutusta käsittele, liian tylsäksi menisi. Paitsi nyt voisin hieman ryhdistäytyä ja laittaa mitat esille niin olisi toivottavasti sitten joskus vertailukohta edistymisestä (:
maanantai 5. syyskuuta 2011
Aloitus
Heipäheii, mä olen aawa, ja tämän blogin periaatteellinen tarkoitus olisi toimia laihdutusta seuraavana blogina. Ja myöskin sitä mitä lihavuus ja laihduttaminen on, ja sitä kaikkea suurta tunnekuohua jota nuori laihduttava ihminen kokee tunteiden että painon vaihteluiden vuoristoradassa. Tuoko laihuus onnen ja onko kaikki niin mustavalkoista? Elikkäs kertoopa tämä myös mun elämästä...
Voisin vaikkapa aluksi hieman kertoa itsestäni, suht anonyyminä haluan kuitenkin pysyä, sen verran henkilökohtainen asia mulle laihdutus ja paino on. Mutta siis, olen tällä hetkellä ammattikoulussa opiskeleva naisen alku, kait? Takaanta multa löytyy vanhempien rankka avioero ja koko lapsuus-ajan olen ollut ylipainoinen. Kait ne varhaisimmat ongelmat alkoi joskus ekaluokalla uuden kaverin myötä, joka aiheutti lohtusyömisen tuhoamalla samalla mun itsetunnon. Ah, rakas ruoka, vai miten se meni? Se tuki ja turva minkä ruoka antoi, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle, vaikka ihmiset satutti sanoillaan niin se pelasti.
Toinen henkireikä mulle on aina olleet koirat, olettaen että koiranomistajat aina lenkkeilee, ei ne voi olla lihavia? No kyllä ne näköjään voi, ainakin minä. Koirien kanssa koko elämän eläneenä niistä on tullut myös yksi tuki ja turva, ja koiraihmisistä niitä ainoita jotka ehkäpä parhaiten on aina ymmärtäneet mua. Siinä on yksi varma puheenaihe, samanhenkiset ihmiset voi puhua siitä aiheesta vaikka koko ajan.
Mutta palaten takaisin aiheeseen, mun maagiset mitat on tällä hetkellä: pituutta 164cm ja painoa 80kg, kuulostaa aivan kaamealta. Kuitenkin positiivisesti jos ajattelen niin noin 2v sitten painoin vielä melkein 94kg, eli nykyiseen on se -14kg. Kait siitä pitäisi olla ylpeä, mutta en mä vaan enään osaa olla. Ensin ihmiset aina puhui siitä että hei - et sä lihava ole. Pariin kertaan sanoin että ei mulle tarvitse valehdella, kyllä mä tiedän totuuden. Nyt vähän aina kerralla laihtuneena kun on kerrankin alkanut uskoa niitä kehuja, niin alkaa karu todellisuus normaalinkokoisena (onko tälläistä käsitettä loppujen lopuksi olemassa, en sitten tiedä?) olemisesta selvitä. Vaikka edelleen pidän itseäni todella ylipainoisena, on ihmisten suhtautuminen muuttunut. Aluksi ennen painon pudotusta minua säälittiin, sitten kehuttiin ja nyt... nyt kaikesta on tulossa kilpailua. Kuka on laihin, ei kai se vaan laihdu nätimmäksi, mitä jos se joskus olisikin normaalikokoinen?
-14kg laihdutus ei loppujen lopuksi niin vaikeata ollutkaan, söin terveellisesti ja liikuin päivittäin, nyt se tahti on lipsunut ja koko juttu tökkinyt viimeiset puoli vuotta. Mutta nyt haluan aloittaa uudestaan, jospa joskus voisin kokeilla niitä medium (keskikokoinen, normaali?) ja olla tyytyväinen itseensä. Kun en koe olevani mikään kedon kaunein kukka eikä kukaan ole ikinä mun luulojani toiseksi todistanut. Jos se laihtuminen saisi jotain aikaiseksi, kait? Ikinä ei voi tietää vasta kuin kokeilee.
Mmm, no, voisinhan mä sanoa pari sanasta mun ystävistä. Niitä mulla ei monia ole, musertuneen itsetunnon takia mun on hirveän vaikea tutustua ihmisiin ja luottaa niihin. On vaikea olla oma itsensä ja antaa vaan mennä, en osaa olla spontaani ja suunnittelen asioita liikaa. Ne on olleet mun turvaverkko liian pitkään ja mua pelottaa ihan järkyttävästi päästää niistä irti. Mutta, ne vähäiset ystävät mitä mulla on... ainakin pari on parasta.
Yhden kanssa ollaan tunnettu pitkäääääään, mutta nyt kaikki on alkanut rakoilemaan, mä en jaksaisi enään vängätä ja tehdä vaikeeksi asioita, sen takia vähitellen tuntuu etten jaksaisi panostaa tähän ystävyyteen kun ei kys. ihmistäkään tunnu asioiden selvittäminen kiinnostavan. Mä olen aina kuvitellut että ne tosi ystävät huomaa kun on paha olla, kuinka sä vaan hymyilisit väkinäisesti niin ne huomais, tämä kys. ihminen ei huomannut - ei ikinä. Sitten sitä ihmeteltiin kun itken nurkassa ja puhutaan mikset sä sanonut, en mä uskaltanut. En mä häntä siitä syytä, mutta asiat aina menee sinne sun tänne. Kehenkään ei tule turvautua liikaa, muuten jossain vaiheessa joutuu pelkäämään menettävänsä jonkun.
Seuraavaks tulee mieleen yksi aivan ihana koiraihminen, tää nainen on vaan parasta, vaikka ei olla nyttemmin paljoa puhuttu, mutta tässä on nainen josta mä tiedän että mä voin siihen luottaa - ihan milloin vain. Ollaan oltu todella samanlaisia, mitä nyt aika muuttanut kumpaakin suuntaan jos toiseen. Kun kaikki muut tuntu hylkäävän, ja kun maailma tuntu kaatuvan mun vanhempien eron aikana niin tää nainen piti mut pystyssä. Ja sellanen ihminen, jota en halua koskaan menettää.
Viimiseksi mutta ei tietenkään vähimmäisenä tulee mieleen ihminen jonka oon tuntenut ehkäpä vuoden. Ollaan samalla luokalla ja tästäkin ihmisestä on tullut mulle rakas. Nyt viimiset kuukaudet paremmin tutustuttu ja tiedetään paaljon toistemme asioita, ja tuetaan kait toisiamme. Siin on ihminen jonka kanssa voi olla vaan hiljaa ja aika ei käy tylsäksi, ihminen jonka seurassa mä viihdyn. Jokin vaan mietityttää mua... hmm, kaipa sekin joskus selviää aikanaan.
Onhan niitä puolituttuja ja kavereita, mutta enpä sitten tiedä sen kummemmin. Tällä hetkellä haluaisin tutustua yhteen ihmiseen, en vaan tiedä miten. Kai sekin aikanaan selviää, musta vaan tuntuu että monimutkaistan asioita aina turhaan. Enemmänkin se kait menee olemattoman rakkausrintaman puolelle xd tai ainakin haluaisin sen menevän, mutta kaikkea ei saa mitä haluaa, ja tämä taitaa olla yksi monista sellaisista.
NYT! Voisin vihdoinkin lopettaa tämän jumalattoman pitkän sepustuksen, ensi kerralla voisinpa vaikka tylsästi laitella ruoka/&liikkumispäiväkirjaa tai jotain sen sellaista.
-aawa
Voisin vaikkapa aluksi hieman kertoa itsestäni, suht anonyyminä haluan kuitenkin pysyä, sen verran henkilökohtainen asia mulle laihdutus ja paino on. Mutta siis, olen tällä hetkellä ammattikoulussa opiskeleva naisen alku, kait? Takaanta multa löytyy vanhempien rankka avioero ja koko lapsuus-ajan olen ollut ylipainoinen. Kait ne varhaisimmat ongelmat alkoi joskus ekaluokalla uuden kaverin myötä, joka aiheutti lohtusyömisen tuhoamalla samalla mun itsetunnon. Ah, rakas ruoka, vai miten se meni? Se tuki ja turva minkä ruoka antoi, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle, vaikka ihmiset satutti sanoillaan niin se pelasti.
Toinen henkireikä mulle on aina olleet koirat, olettaen että koiranomistajat aina lenkkeilee, ei ne voi olla lihavia? No kyllä ne näköjään voi, ainakin minä. Koirien kanssa koko elämän eläneenä niistä on tullut myös yksi tuki ja turva, ja koiraihmisistä niitä ainoita jotka ehkäpä parhaiten on aina ymmärtäneet mua. Siinä on yksi varma puheenaihe, samanhenkiset ihmiset voi puhua siitä aiheesta vaikka koko ajan.
Mutta palaten takaisin aiheeseen, mun maagiset mitat on tällä hetkellä: pituutta 164cm ja painoa 80kg, kuulostaa aivan kaamealta. Kuitenkin positiivisesti jos ajattelen niin noin 2v sitten painoin vielä melkein 94kg, eli nykyiseen on se -14kg. Kait siitä pitäisi olla ylpeä, mutta en mä vaan enään osaa olla. Ensin ihmiset aina puhui siitä että hei - et sä lihava ole. Pariin kertaan sanoin että ei mulle tarvitse valehdella, kyllä mä tiedän totuuden. Nyt vähän aina kerralla laihtuneena kun on kerrankin alkanut uskoa niitä kehuja, niin alkaa karu todellisuus normaalinkokoisena (onko tälläistä käsitettä loppujen lopuksi olemassa, en sitten tiedä?) olemisesta selvitä. Vaikka edelleen pidän itseäni todella ylipainoisena, on ihmisten suhtautuminen muuttunut. Aluksi ennen painon pudotusta minua säälittiin, sitten kehuttiin ja nyt... nyt kaikesta on tulossa kilpailua. Kuka on laihin, ei kai se vaan laihdu nätimmäksi, mitä jos se joskus olisikin normaalikokoinen?
-14kg laihdutus ei loppujen lopuksi niin vaikeata ollutkaan, söin terveellisesti ja liikuin päivittäin, nyt se tahti on lipsunut ja koko juttu tökkinyt viimeiset puoli vuotta. Mutta nyt haluan aloittaa uudestaan, jospa joskus voisin kokeilla niitä medium (keskikokoinen, normaali?) ja olla tyytyväinen itseensä. Kun en koe olevani mikään kedon kaunein kukka eikä kukaan ole ikinä mun luulojani toiseksi todistanut. Jos se laihtuminen saisi jotain aikaiseksi, kait? Ikinä ei voi tietää vasta kuin kokeilee.
Mmm, no, voisinhan mä sanoa pari sanasta mun ystävistä. Niitä mulla ei monia ole, musertuneen itsetunnon takia mun on hirveän vaikea tutustua ihmisiin ja luottaa niihin. On vaikea olla oma itsensä ja antaa vaan mennä, en osaa olla spontaani ja suunnittelen asioita liikaa. Ne on olleet mun turvaverkko liian pitkään ja mua pelottaa ihan järkyttävästi päästää niistä irti. Mutta, ne vähäiset ystävät mitä mulla on... ainakin pari on parasta.
Yhden kanssa ollaan tunnettu pitkäääääään, mutta nyt kaikki on alkanut rakoilemaan, mä en jaksaisi enään vängätä ja tehdä vaikeeksi asioita, sen takia vähitellen tuntuu etten jaksaisi panostaa tähän ystävyyteen kun ei kys. ihmistäkään tunnu asioiden selvittäminen kiinnostavan. Mä olen aina kuvitellut että ne tosi ystävät huomaa kun on paha olla, kuinka sä vaan hymyilisit väkinäisesti niin ne huomais, tämä kys. ihminen ei huomannut - ei ikinä. Sitten sitä ihmeteltiin kun itken nurkassa ja puhutaan mikset sä sanonut, en mä uskaltanut. En mä häntä siitä syytä, mutta asiat aina menee sinne sun tänne. Kehenkään ei tule turvautua liikaa, muuten jossain vaiheessa joutuu pelkäämään menettävänsä jonkun.
Seuraavaks tulee mieleen yksi aivan ihana koiraihminen, tää nainen on vaan parasta, vaikka ei olla nyttemmin paljoa puhuttu, mutta tässä on nainen josta mä tiedän että mä voin siihen luottaa - ihan milloin vain. Ollaan oltu todella samanlaisia, mitä nyt aika muuttanut kumpaakin suuntaan jos toiseen. Kun kaikki muut tuntu hylkäävän, ja kun maailma tuntu kaatuvan mun vanhempien eron aikana niin tää nainen piti mut pystyssä. Ja sellanen ihminen, jota en halua koskaan menettää.
Viimiseksi mutta ei tietenkään vähimmäisenä tulee mieleen ihminen jonka oon tuntenut ehkäpä vuoden. Ollaan samalla luokalla ja tästäkin ihmisestä on tullut mulle rakas. Nyt viimiset kuukaudet paremmin tutustuttu ja tiedetään paaljon toistemme asioita, ja tuetaan kait toisiamme. Siin on ihminen jonka kanssa voi olla vaan hiljaa ja aika ei käy tylsäksi, ihminen jonka seurassa mä viihdyn. Jokin vaan mietityttää mua... hmm, kaipa sekin joskus selviää aikanaan.
Onhan niitä puolituttuja ja kavereita, mutta enpä sitten tiedä sen kummemmin. Tällä hetkellä haluaisin tutustua yhteen ihmiseen, en vaan tiedä miten. Kai sekin aikanaan selviää, musta vaan tuntuu että monimutkaistan asioita aina turhaan. Enemmänkin se kait menee olemattoman rakkausrintaman puolelle xd tai ainakin haluaisin sen menevän, mutta kaikkea ei saa mitä haluaa, ja tämä taitaa olla yksi monista sellaisista.
NYT! Voisin vihdoinkin lopettaa tämän jumalattoman pitkän sepustuksen, ensi kerralla voisinpa vaikka tylsästi laitella ruoka/&liikkumispäiväkirjaa tai jotain sen sellaista.
-aawa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)