Olo... on jotain mitä en voi edes sanoin kuvailla. Mua ahdistaa, mua itkettää, haluaisin raivota, huutaa, oon kuin kävelevä aikapommi. Yritän hymyillä kaikille, "joo ihan hyvä fiilishän tässä, päivä kerrallaan", mutta totuus pääsee livahtamaan välillä ilmoille. Iskä saa kokea sen, äksyilen sille jatkuvasti, en jaksa pitää normaalia kulissipuhetta perheen kesken yllä - ei, mä en jaksa puhua tv-ohjelmista kun mun mieli vaan huutaa "sulla ei oo enään siskoa, sulla ei oo enää siskoa, se on poissa. Ei se voi olla poissa, äiti valehtelee, kaikki valehtelee, miks kaikki lähettää suruvalituksia ja kysyy oonko ok, ei mul oo mitään hätää, mulla on edelleen sisko."
Totuus on toinen, mä menetin viikonloppuna mun elämän tärkeimmän ihmisen, mun siskon. Se kuoli, meidän salireissun jälkeen. Joo, kävin vain kahvakuulassa ja spinningissä, sitten sisko lähti töihin ja minä jäin crosstrainerille. Se sai kohtauksen töissä... ja siitä se alamäki alko. Palaan koko ajan siihen hetkeen kun äiti soittaa että siskos on sairaalassa... se tunne on epätodellinen. Hirveä flashback ukkini kuolemaan, äitin ääni kuulosti joka puhelussa samalta, odotin koko ajan että se sanoo "siskos on kuollut". Mutta ei - äiti ei sanonut sitä puhelimessa. Mä niin pelkäsin... niin vastata joka kerta äidin soittoon. Rukoilin koko yön että sisko selviäisi, sen oli pakko, en mä osaa elää ilman sitä. Sillon kun äiti ja sen miesystävä kaarsi mun asunnon eteen, tiesin sen. Äiti tuli vaan mun luokse ja katso pitkään silmiin, ei sen tarvinnut sanoa, mä tiesin että sisko on kuollut.
Niin epätodelliselta kun tää tuntuukin, itkin pari ensimmäistä päivää. Nyt oon turta, okei - itken nytkin, mutta mä pystyn leikkimään normaalia. Mä en tunne mitään, en iloa, en surua, kaikki on samaa tasapaksua huttua. Kun joku kysyy olenko mä ok, niin oon mä ok, enhän mä tunne yhtikäs mitään. Haluanko mä puhua asiasta, en, mä en halua puhua asiasta kenellekkään joka ei tuntenut mun siskoa, ne ei voi tajuta millasesta ihmisestä mä puhun ja kuinka paljon se mulle merkitsi. Mä en ymmärrä että mun sisko on kuollut, se ei tunnu siltä. Koko ajan tekis mieli laittaa viestiä "lähetäänkö salille?" tai soittaa päivän kuulumisia, naureskella mitä järjettömille asioille ja suunnitella yhteisiä reissuja sinne sun tänne.
Mun sisko... Oli mahtavin ihminen jonka mä tiesin. Vaikka se aina tunki nenänsä mun asioihin oon sille niin paljosta velkaa. Se pelasti mut iskän luota joka kerta kun meinasin menettää järkeni täällä, tuli hakemaan mut keskellä yötä, kuunteli mun itkua ja vuodatusta vaikka oma elämä teki kärrynpyöriä. Sisko otti mut luokseen asumaankin loppujen lopuksi, se muutti mun kanssa yhteiseen kämppään suurimmaksi osaksi että mä vaan pääsen iskän luota pois. Yksikin kerta, kun olin ihan pohjalla, itkin hysteerisesti koko yön, se vaan halas mua ja oltiin ihan hiljaa. Aamuyöstä se sitten sano mulle "ei sulla oo mitään hätää, mä oon tässä ja lupaan että sun ei tartte mennä sinne enään ikinä". Se puolusti mua aina iskältä, se aina vakuutteli että mä tulen kelpaamaan sellasena kuin olen ihan kenelle vain, se myöskin sano että mä saan tehdä virheitä koska se pitää huolen että mä olen kunnossa. Kuka musta nyt pitää huolen? Sisko oli ainut ihminen joka ei jättänyt mua kun muut jätti. Surkuhupaisinta tässä on se, että sisko sanoi mulle lauantaina kahvakuulan jälkeen "sä oot ihan kalpea, ootko syöny kunnolla? Sä et saa vetää tota laihdutusta ihan järjettömäks touhuks, mä en halua että sulle sattuu mitään".
Yritän miettiä kaikkea normaalia, leikkiä kuin mitään ei olisi sattunut. Kylläkin mietin tossa jo mun nettitikkua kun se on siskon nimellä, mitä tapahtuu sen koirille ja näin. Yritän järkeillä, mä en halua surra. Siksi aina näin iltaisin tää ahistava olo tulee, totuus kolahtaa, totuus sattuu, tajuan aina illalla että mun sisko on poissa, oikeasti, en koskaan nää sitä, en koskaan puhu sille. Sisko ei nää mun wanhoja, se ei tule olemaan mun lapsien täti, meistä ei tulla ottamaan yhtään kuvaa jossa nauretaan, ei yhtään näyttelyreissua, leffailtaa tai koiratreenejä. Ei kertaakaan heitetä diettejä perseelleen mäkkäröinnillä ja naureskella että korvataan se huomenna jumpalla. En saa henkeä ja itken hysteerisenä, niin pitkään kunnes telkkarin pauhatessa taustalla vaivun uneen.
Ihmiset yrittää olla hirveästi mun tukena, kun kaikki luulee et olisin surun murtama. Olenhan mä, mutta en julkisesti. Mä en halua näyttää olevani heikko, niin heikko etten edes pysty käsittelemään tätä surua, siksi mä lykkään sitä ja käsittelen joka ilta pienissä paloissa. Jos se ei enään sattuis niin paljoa sitten joskus, jos se joskus tuntuis todelliselta, jos mä joskus tuntisin edes jotain muuta. Ikävä on suunnaton, ikävä on rajaton, sitä ei osaa sanoin kuvailla, totuuden haluaa unohtaa. Ikävä vaan kasvaa.
Mutta jos aiheesta nyt lipsutaan edes hieman, niin mä en ymmärrä mikä tuota yhtä vaivaa. Se tietää mun tilanteen mutta silti se ei anna mulle tilaa. Aluksi antoi juu - ja sanoi että nähdään ihan kaverina vaan, mutta sitä kesti huiman yhden päivän verran ja päivittäinen pommitus on jatkunut. Mun ystävä sanoi aika ilkeästi että toi vain tuntuu hirveältä laastarin haulta ja hän antaa sille jätkälle turpiin jos se todella yrittää mua hyväksikäyttää omaan tilanteeseensa. Njaah, väkivaltasta sorttia nämä mun ystävät.
Vaikka kaikki on huolissaan musta, oon enemmän huolissani mun äidistä ja siskon miehestä. Ne on oikeasti surun murtamia, sen takia mäkin haluan tehdä äidille tän helpommaks, leikin että kaikki on ok niin sen ei tarvitse olla huolissaan musta. Muutenkin se nyt yrittää suojella mua kaikelta, se ei haluais edes päästää mua salille ennen kuin mun sydän on tutkittu (isosiskolla piilevä sydänsairaus), en sais rehkiä enkä laihduttaa. Ja muutenkin se kielsi multa liikunnan melkein kokonaan. Sen lisäksi oon hirveän huolissani mun ystävästä, haluaisin auttaa mutta mä en tiedä miten. Tekis mieli vaan halata ja kuvitella että kaikki paranis sillä, kaikki paha menis pois. Kun se oliskin niin yksinkertaista, sitten joku vois halata muakin oikein kovaa ja pitkään, jooko?
Oon syönyt viimesen viikon ihan perseelleen, tainoh lauantaista saakka. En ole yhtään katsonut mitä syön, oon vaan syöny ja syöny. Mun vaihtoehdot on purkaa tätä oloa joko liikuntaan tai syömiseen, liikunta multa on melkeimpä kielletty - mitä jää jäljelle?
pst. päätin alkaa leikkiä kuvilla, jotkut lausahdukset ja kuvat puhuu enemmän kuin tuhat sanaa
