Ajat muuttuu, ihmiset muutttuu, koko maailma muuttuu

Heipah taas pitkästä aikaa, mä en nyt yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Mulla on ihan tyhjä pää ja niin paska olo kuin olla ja osaa.

Syöminen, lenkkeily, äh mä en jaksa ajatella. Oon aika varmasti lihonulihonulihonu, mutta toisaalta oppinu vähän jo pitämään itsestäni. Enemmänkin vaan taas mun itseluottamus alkaa murenemaan, siitä et kaikki jättää mut. Mulla pitäis olla kaikki hyvin, mä sain vihdoinkin itselleni oman kodin, rauhan mun isän terrorisoinnilta. Yhden hetkittäin viisaan jätkän sanoin vois sanoa että 90% elämästä kun menee hyvin niin tarttuu siihen jäljelle jäävään 10% ja murehtii siitä. Mitä mä murehdin? Mun painoa, että menetän rakkaimmat ihmiset maailmassa ja että satutan sydämeni. Oon vaihtanut mun "aikuisen murheet" teinipelleilyksi, miksi ihmeessä? Ennen mietin miten pidän pääni kasassa vielä yhden päivän, en tiuskase iskälle, en ahdistu, miten maksetaan tämän kuun laskut, miten riittää raha. Nythän mun pitäisi huolehtia raha-asioista mutta ei - kaikki sujuu suht hyvin ja minä saatana angstaan jostain perkeleen jätkästä joka ei tule koskaan varmasti pitämään mua kaveria kummosempana.

Mä oon antanu itteni ihastua ja nyt kärsin sen seurauksia. Musta on niin säälittävää olla ärsyyntynyt siitä että ei ole puhunut yhden ihmisen kanssa melkein viikkoon, ja se ahdistaa. Haluaa tietää mitä toiselle kuuluu - pahin vielä tässä se että tiedän että kys. ihminen varmasti vittuakaan miettii mitään minun suuntaankaan. TAAS tätä yksisuuntaista paskaa suoraan sanoen.... Miksi mä en voi ikinä kiinnostua sellasista ihmisistä jotka voisi edes pienellä todennäköisyydeltä pitää mua viehättävänä ja mukavana, ja voisi mahdollisesti kiinnostua musta romanttisessa mielessä.

Jos nyt näkisin sen torstaina, taih edes jossain vaiheessa, oon keksinyt siihen mahtavan ilta suunnitelman. Tiedän etten osaa olla normaali, ja jos on paljon ihmisiä niin musta tulee järkyttävän mustasukkanen. Ihan pienimmästäkin... Joten olen päättänyt tosiaan keskittyä muuhun, mutta kuitenkin tutustua siihen hienovaraisesti, en yli innokkaasti tai ala lääppimään tai mitään. Olen vaan oma itseni - kyllä mä siihen kykenen jos haluan tarpeeksi. Mitä oon valmis tekemään jonkun ihmisen eteen joka ei välitä musta sen kummemmin... ehkä mä teen sen vaan sen takia kuin moni muukin. Koska saan kylmiä väristyksiä, hymyilen typerästi sen kirjotuksista ja vihlasee syvältä jostain jos puhutaan sen naisasioista. Musta jotenkin vaan tuntuu et noi puheetkin nähnyt vaan vaaleanpunaisten lasien läpi, huah, jos se ees suostuis tulee tänne niin voisin olla happyhappy.

Millon mun elämä on ollut yhdestä miehestä kiinni? Mitään muuta en enempää toivois, miks ihmeessä? Tää oikeasti kuulostaa niin säälittävältä, haluaa turvallisen ja mukavan olon niin kuin sillon, huah...

Ehkäpä mä lopetan tän avautumisen ajoissa, tai liian myöhässä nyt jo.