Salikortti!!

AAAAAA, sain sen salikortin kuukaudeksi viimein <3 Miten pienestä ihminen voi olla iloinen, nyt sitten viimeinkin pääsee jumpille ja crosstrainerille juoksemaan melkeimpä milloin vain! Harmikseni jätin kuulokkeet työkalupakkiin niin se verotti mun liikkumisinnostuksen tänäselle joten en mennyt käymään heti tänään salilla :/ Nooh viel kuukaus aikaa ;)

Ruokapuolesta en halua edes puhua, tänään kävin äitillä syömässä hirvikeittoa (namnamnam) ja lisäksi mussutin ties mitä. Varsinkin näin täällä kotona yksinäni olen syönyt murojamurojamuroja, näkkileipäänäkkileipää, jatkuvalla syötöllä. Aina tulee ajateltua "noo huomenna syön nätimmin", eikun se on nyt! Ihan oikeasti, 2.10.2011 alkaa ihan oikeasti se nätisti syöminen, ei tällästä mässäystä jatkuvasti. Vaaka kun ei ole armoollinen vaikka itse olisikin :/

Mutta! Mites tämä viikko nyt on mennyt... nohmmm, eipä tässä sen kummempia suoraan sanoen. Tuossa perjantaina olin lastenvahtina, helppo nakki! 2 lapsukaista, ensimmäinen 10v ja toinen 3v. Vanhempi on mun veljen muksu, veli kylläkin asuu ulkomailla ja on eronnut veljenpojan äidistä. Eihän sitä poikaa edes näkynyt koko iltana! Pari kertaa näin vilauksen koko lapsesta :D Lähti kaverilleen ja sitten soitin sille pari uhkauspuhelua perään, tuli kotiin sentäs nukkumaan ajoissa. Paras selitys ikinä tuli kuultua, miksi mä en tälläistä ipanana keksinyt:
M: Yhdeksäs sitten kotiin!
P: Ei siellä oo kelloa, soita sitten.
M: Jaajaaa-a
P on siis 10v lapsonen ja M minä, mutta hohhoijakkaa, puhelimessahan ei ole kelloa! :D Tunnen itseni hyvin blondiksi vaikka tajusin sen jo sillä hetkellä. On se kyllä oikeesta suvusta fiksuutensa perinny ;)

3v prinsessan kanssa ei nyt hirveästi ongelmia ollut, hieman pientä kinaa kun halusi karkkia illalla, mutta siitäkin päästiin neuvottelemalla. Katseltiin fbstä mun koirien kuvia, ja minusta kuvia (pikku neiti välttämättä tahto), hihitteli miten jossain kuvassa pussaan koiraa poskelle ja sitten alkoikin kyselytunti oonko pussannut poikaa! Taisinpa siihen myöntävästi vastata, seuraavaksi tytsy halus tietää missä mun lapset on. Joutui pikkuinen pettymään kun sanoin että ei mulla vielä ole lapsia kun oon itekkin vielä lapsi. Lopulta kuitenkin telkkua kun katsottiin niin neiti laittoi tyynyn mun mahan päälle, ja kävi siihen mun jalkojen väliin nukkumaan tyytyväisenä. Hämmentävät nukkumisrituaalit mutta :D Nukahti mukisematta, siitä sitten yritin viedä sitä yläkertaan nukkumaan mutta tytsy heräsi juuri portaiden päässä. Kipitti hirveää vauhtia takaisin sohvalle ja tällä kertaa sain sen nukkumaan sentään peiton alle toiselle puolelle sohvaa.

Vanhemmat loppujen lopuksi tuli puolen yön jälkeen, hieman hämmentävää kun en saanut edes maksua (tämä selvitettiin tänä aamuna) jajjajj... Päätin alkaa välttelemään humalaisia miehiä, kyllähän mä ymmärrän että päissään lagittaa ja pahasti, mutta ahdistavinta ikinä on kun olen yksin alakerrassa lagittavan miehen kanssa joka sattuu tuijottamaan mua kun puen ulkotakkia päälle, seisoo siinä hiljaa... ja se tuijotus ei tietenkään kohdistunut silmiin... nih, häivyimpä aika vilkkaaseen.

Juomisesta tulikin mieleen, yksi päivä heitettiin läppää yhden ystävän kanssa ja menimpä heittämään että mä en enään ikinä juo kivojen jätkien seurassa, jotka voisi ympäripäissään saada ajatuksen että mä olisi jollain tavalla viehättävä. Täähän on ihan mahtava oivallus! :D Tiedän kyllä että itse siinä vaiheessa olen helposti johdateltavissa, mutta jos oikeasti olen jo selvinpäin pitänyt jätkästä ja näin niin lähden liian helposti mukaan, muussa tapauksessa osaan olla välittämättä, eli onhan mulla jopa joku rajakin. Miks mulla ei sais tosiaan olla, sen takia että oon lihava ja ruma? Paskat sanon minä, joku kunnioitus sentään itteenikin kohtaan vaikka se onkin totuus.

Tästä tuleekin mieleen se miten mä en osaa ottaa kehuja vastaan! Mulle tulee hirveä o.o jäätö ja meen ihan hämilleni, koska ensimmäiseksi tulee mieleen että se nyt ihan varmasti vaan vittuilee, tässä nyt ihan varmasti vaan tehdään pilaa mun kustannuksella. Jos joku sanoisi että mä olen kaunis - varsinkin miespuolinen niin varmaankin miettisin seuraavat puol tuntia että mitäköhän helvettiä se nyt sekoilee. Miksi mä en itse osaa nähdä asiaa näin, että mä en olisi niin lihavan näköinen, tai ruman? Miksi mä en osaa arvostaa itseäni? Toisaalta mua harmittaa se... haluaisin oppia arvostamaan itseäni, ei mun tarvitse tyytyä mitä mulle heitetään, kyllä mä saan haluta - kyllä mä voin joskus saada juuri sen mitä haluan.

Mutta toisaalta - mihis tämäkin ajatus menee, juuri nythän mä teen sitä. Tavottelen jotain niiiiiiiiiin mun saamis-rajojen ulkopuolelta. Miksi missään nimessä se jätkä musta kiinnostuisi, eiköhän sillä riitä niitä laihoja ja kauniita... nih.

Tutum-tutum-tutum, juh, sydän lyö, liikaa väärälle henkilölle. Palaan taas siihen hetkeen kun nojaan sen rintakehää vasten ja kuuntelen kun sen sydän lyö tuhatta ja sataa. Jooo-o nyt loppu, 2kk takanen juttu, get over it ja keskity siihen jätkään tutustumiseen jos et muuta keksi.

Hämmennyin.... torstaina ja perjantaina kun puhuttiin kaverin kanssa painosta, kysyin siltä yhdessä vaiheessa että ootko tosissas ja kuinka paljon se luulee mun painavan. Se vastasi että painan sitä korkeintaan 5-10kg enemmän, totuushan on että painan yli 20kg enemmän. Kys. kaveri oikeasti järkytty ja sanoi että en mä näytä niin painavalta, ihmettelen kyllä suuresti tälläistä harhaluuloa :D Tai sitten se sanoi sen vaan kohteliaisuuttaan, njääh, en tiiä.

Äitin kanssa tänään puhuttiin myös aiheesta jos toisesta, sanoin sille suoraan että mä en jaksa enään harrastaa niin paljon koirien kanssa. Kerroin että kuinka tärkeä osa elämää ne mulle onkin, mutta ne on vienyt multa niiiin paljon. Vaikka koirat on ollutkin mulle henkireikä, se on myös vienyt aikaa muulta elämältä. Ennen se ei haitannut - mulla ei oikeastaan ollut muuta elämää. Mutta nyt joudun aina vaan skippaamaan koirajuttuja kun ne ei innosta, mä rakastan sitä että mulla on muutakin elämää, ja se että mä voisin tutustua sellasiinkin ihmisiin joiden kanssa ei puhuttaisi vaan koirista. En sano etten haluaisi puhua koirista, mutta esim. yhden ystävän kanssa on ihana puhua kun sen kanssa voi puhua ihan mistä vaan, koirista ja tiesmistä, ihan sikinsokin, mutta me koiraihmiset nyt ollaan tälläsiä ;D Asian pointti oli että äiti oli ihan samaa mieltä loppujen lopuksi kun asiaa oikein puhumalla ratkottiin, mun äiti on ihana <3

Mmmm, mistäs mä nyt voisin vielä avautua! Nohh, oon mietiskellyt tässä miten kaksnaamasia ihmiset oikeasti on, miten ne antaa olettaa asioita eritavalla kun asiat oikeasti on. Siinä tulee hieman sellainen tunne että uskaltaako keneenkään luottaa? Jos joku feikkaakin mulle, oikeasti vaan haukkuu mua seläntakana, on sitä tapahtunut ennenkin? Kuitenkin mulla on vahva tunne että mun ei tarvitse pelätä mun lähellä olevia ihmisiä, mä voin luottaa siihen et ne ei puhu musta paskaa/puukota mua seläntakana, luulen et ne tajuaa miten mä oon satuttanu itseni juuri siihen monen monta kertaa, ja miten sellanen käytös tuhoisi mut täysin - mut ja mun olemattoman itseluottamuksen. En väitä että en itsekkin olisi joskus ollut "kaksnaamanen" tai antanut olettaa asioita väärin. Vähän aikaa sitten juuri annoin olettaa asioita väärin, en vaan jaksanut oikaista ja kuunnella marmatusta. Mutta sit päätin että mä saan olla juuri sellaisten ihmisten kanssa kun haluan, elää elämäni miten haluan, eikä kenelläkään pidä olla siihen marmattamista, piste.

Nyt voisin ystävän humala-puhelun kannustama hilppasta itseni nukkumaan, hahahh, heippah :D