Entä jos kukaan ei osaa korjata? Mulla on nyt niin tyhjä ja tarpeeton olo, pelkään yli kaiken sitä et kaikki ihmiset jättää mut, hylkii mua, päättää että en mä oo muuttunut. Mä en itse kykene näkemään mitään muutosta, kun mulla menee todellisuus sekasin. Kun mä mietin vuoden taakse, mä muistan vaan juttuja koirista. Nyt mua ei helvettiäkään kiinnostais harrastaa koirien kanssa, mikä muhun on mennyt. Mun henkireiästä on muuttunut mulle ikävä asia joka vaan muistuttaa vanhasta. Tai enemmänkin se harrastaminen, näyttelyt, kouluttaminen, asia jonka mä osaan perkeleen hyvin ja mä tiedän sen. Miksi mä en osaa tasapainotella? Mitä tehdään siinä vaiheessa kun ei enään jaksa, jaksa elää toisten mielen mukaisesti. Mä en kykene miellyttämään mun vanhempia ilman että mä kaiverran mun oman minäni pois. Onko mulla omaa minää, mikä mä sitten olen? Jos joku kysyi minkälainen mä olen... vastaisin että, mitä mä vastaisin. Mä miellytän ihmisiä, mulla on edelleen se pakottava tarve tulla hyväksytyksi.
Mikä mä olen, mitä mä olin, mä en osaa vastata. Ainoastaan sen mä tiedän et mä ennen eristyin, koin sen helpommaks, jos mä piiloudun niin mua ei huomata. Kukaan ei voi satuttaa mua jos mua ei ole. Tai sitten olenko mä sitä mitä mun isä toistaa, mitätön ja itsekäs, oon miettinyt et miksi mä uskon edes mun isää. Mä uskon sitä ihan kaikessa silmät sokeina kuin pikkulapsi, eikö se oo suurinta kunnioitusta mitä ihminen voi saada. Onko se ansainnut sitä, ei, ainoastaan sillon kun oon tehnyt jotain millä se voi kavereilleen retostella niin sillon mä olen niin mahtava lapsi, se joka ei polta, juo, keskittyy kouluun, kouluttaa koiria onnistuneesti, on jopa kouluttaja - perinyt kaiken isältään. Kyllä se ainakin on jotain multa vienyt, mun oman minän. Mistä mä voin sellasen uuden tilata...
Jos nyt rakentaisin itteeni uudelleen, palapalalta, voisin alkaa miettiä mistä mä nautin. Mä oon hirveän estonen ihminen, mutta mä rakastan hullutella. Miks ihmeessä mä en sais? Jos mä heittäisin kaikki mun estot nurkkaan, et saatan näyttää tyhmältä, lihavalta, kömpelöltä, ja vaikka mitä. Mikä kukaan on mua arvostelemaan. Alkaisin olemaan oma itseni, mikä se sitten on.
Mä oon huomannut taas vetäytyväni kuoreeni, juuri sen takia et muuttuisin näkymättömäksi. Ennen pystyin syömään ihmisten edessäkin, nyt se ahdistaa. Haluan piilottaa sen, haluan piilottaa itteni. Kaikki toistaa miten mä oon muuttunut, ulkonäöllisesti ja ihmisenä, mä pelkään sitä. Mä pelkään että mä totun tähän, et ihmiset ei ookkaan niin pahoja, et mä pystyn oikeasti luottamaan ja olemaan se oma itseni. Että ihmiset on oikeasti pääosin mukavia mua kohtaan, se että mua kohdellaan ihmisenä. Pelko syntyy, kun ajattelen että jos joku tulee ja vie tän kaiken pois. Sit mä olen luonut mun itseluottamuksen tähän, sitten kaikki vaan häipyykin, musta muuttuu taas näkymätön.
Tällä hetkellä mä en voi muuta kuin vihata mun isää, vaikka en mä sais sitä syyttää, se kasvatti musta tälläsen, mä en uskalla luottaa yhtään kehenkään. Toitotettiin että omat asiat on omia, ei ihmekkään ettei sillä pää välillä kestä kun senkin omat asiat on omia. Miten kukaan voi löytää ketään tässä maailmassa jos on sulkeutunut. Ellei joku muu tule ja riko sitä kuorta, mä olin onnekas sen puoleen että mulle tuli joku ja rikko sen kuoren. Ruma ankan poikanen mä ainakin olen, ja enpä taida joutseneksi muuttua.
Takaisin todellisuuteen niin huomenn muutto (: Jotain positiivista, onneksi mulla on ystäviä, vaikka mä pelkään et ne hylkää mut, mutta on ne ainakin vielä tukena... ilman ainakin tuota yhtä mun pää hajois lopullisesti.
Ps. Järkytyin lihoneeni 5kg viime keväästä, nyt se tiukka linja alkaa oikeesti, joo ei mul muuta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti