Nojaaa, eipä ihan vielä mutta melkeimpä...
Syömiset ja liikkumiset on ollu sitä sun tätä, mul ei oikeastaan ole enään koskaan nälkä. Syön vaan sillon kuin huvittaa, aamulla voi maha vähän kurnia jos en syö mitään. Kait se on viel tämä kipeys joka vie ruokahalua pois. Sen puoleen enpä ole terveellisesti syönyt ettäh... se siitä ilosta sitten.
Olo on taas vaihteeksi tosi maassa, koska tuo eräs oli tänään taas tosi tympeä ja loppujen lopuksi jätti vaan vastaamatta. Ehkäpä mä lopetan, annan sen olla n. kuukauden, koska mä en todellakaan uskalla pyytää sitä nyt näkemään. Ihmeellistä vaan on et se oli toissapäivänä taas ihan ok, nyt sitten sellasella "pakko kait vastata kun se ei jätä rauhaan". Mmm jooo, fiksumpi unohtais, enkä ole fiksu sitten näköjään. Sinällään miks mä tuhoan itteäni ja aiheutan pahan olon ittelleni tälläisellä teineilyllä? Ehkäpä jos vaan yrittäis saada ne ihastumis-tunteet kuolemaan, ajatella vaan sitä pelkkänä kaverina ja joskus yrittää lähestyä uudestaan. Nyt mä vaan haluaisin nähdä sen niin tuhottoman paljon, mutta en mä pysty sitä yksin pyytämään ees tapaamaan porukassa, mä en kykene siihen nyt... eikä oikein ole ketään muuta joka sen voisi tehdä nih.
Sentään sain mun joka päiväsen liikuttajan takaisin saman katon alle eli koiran! On se ihana mussukka kuitenkin vaikka kerennyt muuttumaan hirveästi mun isällä asumisaikansa. Eiköhän se vielä siitä sutviinnu toivottavasti. Tiedossa siis päivittäin sellainen 45min reipas kävelylenkki, mun kipeys nyt aluksi hieman vaikeuttaa asiaa mutta ei kauaa (:
Tällä hetkellä fiilis olisi että itken silmät pois päästä mutta mä en edes anna lupaa ittelleni itkeä, turhan takia suoraansanoen. Mä oon muutenkin tehny tästä liian ison jutun, aika aikuistua sen verran että et ruikuta tollasesta asiasta - ainakaan ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti