Viikonloppu vierähti koiranäyttelyssä, joo olihan siellä sikahauskaakin hetkittäin varsinkin kun oli aivan mahtava matkaseura <3 Mutta sitten taas mua edelleenkin painaa kaikki asiat, ja se että joku sanoo mulle miten asiat oikeasti on sattuu. En mä nyt tiiä hyvällä vai pahalla tavalla, kyllä mä ymmärrän et monimutkastan kaiken, mutta mulla ei ole enään itseluottamusta. En uskalla luottaa siihen et sitä jätkää kiinnostais nähdä mua, yleensäkkään missään muodossa. Siitä mä olen edelleen erimieltä että en pystyisi hillitsemään itseäni, jos oikeasti ottaisi vaan asenteen että annan sen olla. Joo silti näkis sen ja näin, mut kattoo haluuko se tehdä mitään. En tiiä, mun elämä on yhtä entiiää.
Olis tarkotus ryhdistäytyä kaikessa, se olis hieman pakkokin kohta puoleen kun seinät kaatuu päälle. Mun pitää päästää irti mun järkyttävistä estoista, uskoa siihen et oon mä jotain, kukaan muu ei määritä mua ja mun elämää, enkä mä tartte lupaa keneltäkään elää. Ei mun tartte ajatella mitä muut ajattelee, ainoastaan niiden tärkeimpien mielipiteillä on väliä ja mun omilla. Nyt sopii niin hyvin Kaija Koon Kaunis Rietas Onnellinen-biisi tähän näin. Kai mäkin oon kaunis jollain tavalla?
"Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan
Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa"
Pitkällä automatkalla on liikaa aikaa ajatella, enkä mä voi nukkuakkaan kun suurimmaksi osaksi mun nukkuminen on unien elämistä yhä uudelleen ja uudelleen. En mä sanois et ne on painajaisia, vaan osaksi, mutta ne parhaimmat unetkin luo ihmefiiliksen joka satuttaa. Niissä mä luotan itteeni, ja asiat menee melkeimpä toivotusti. Mä tarvitsisin jostain nyt niiiin itseluottamusta, jos joku kertois mulle sen, ite mä en enään kykene uskomaan.
"En riittävästi yrittänyt
Ei kaipaus vähene vaikka tiedän etten sinua ansaitsekkaan
Olen silti jotain ymmärtänyt
Ei rakkaus käyttämällä kulu se, vahvistuu
Eikä liekki pala lakan alla se, tukahtuu
Eikä maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee
Eikö siis yritettäisiin vielä uudelleen?
Anna minulle hetki aikaa,
Hetki aikaa miettiä uudellen,
Laittaa sanat oikeaan paikkaan,
Sanoa mitä todella tarvitsen,
Ei mitää liikaa, ei mitään turhaa,
Vain ne sanat jotka sielua ravistaa,
Anna minulle hetki aikaa,Kuule minua, kuule minua"
Haloo Helsingin Kuule minua, noh kai se jotain kertoo. Nyt voisin ahtaa taas lisää ruokaa sisuksiini, ulkona on kylmä, ei huvita lenkkeillä. Tällä kertaa vois kyllä ottaa puuroa niin jos mahakin toimis sentään vaikka lihonkin hiljalleen....
//Välit näköjään nyt vammailee mutten jaksa niitä alkaa korjailemaan.
//Välit näköjään nyt vammailee mutten jaksa niitä alkaa korjailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti