When I'm with to you everything is fine

Paras viikonloppu ikinä kiitos tuon rakkaan mursmelin <3 Vaikkakin itkin pitkästä aikaa taas jonkun edessä, mutta ehkäpä mun pitää alkaa vähitellen käsitellä asiaa, siskon kuolemaa siis. Varsinkin kun hautajaiset lähestyy... tulee olemaan mun elämän vaikein päivä, vaikein asia ja vaikein hetki ikinä. Ja sain paljon asioita pois sydämeltä, sellasia joista oon tuntenut suuresti syyllisyyttä ja varsinkin kun en oo sanonut niitä hälle. Tanssittiin, sekoiltiin, juotiin, tanssittiin vähän lisää, kuunneltiin hyvää musiikkia ja SYÖTIIN! (:

Aiheeseen takasin palaten niin joo se paino ei oo mihinkään kadonnu ja ryhdistyminen on suht pysynyt mitä nyt viikonloppua ei lasketa (: Kyllä me terveellisestikkin syötiin tuolla välissä. 2vk aikana pitäisi olla selvä muutos näkyvissä... jaaa jos sitä jumpalle taas raahautuisi? Oon tehnyt vissiinkin jalkojeni kanssa välirauhan kun ne on mun mielestä ihan kivat... maha tässä nyt on se mitä vihaan yli kaiken niin kuin muutenkin keskivartaloa. Haluun nätin masun!

Ja sitte... nojaah. Pääsinpähän eroon tuosta ahdistavasta ihmisestä huh helpotus (: Vaikkakin siihen menikin aikaa ja se et toinen tulee mua kourimaan -.-' Yritin olla mahd normaali tuon yhden seurassa ja se omasta mielestäni onnistui ihan hyvin, en edes ajatellut mitään sen kummempaa ja olin oma... hyvin humalainen... itseni. Eniten koko illasta jäi häiritsemään se että tuo ahdistava ihminen tokasi vaan että olen kuulemma tuolle yhdelle vain "yhen illan säätö" en mikään kaveri, ei sitten törkeemmin olisi voinut sanoa. Onneksi tuo yksi sitten ei sanonut mitään vaan naureskeli, siitä tulee yhä useemmin paskapäisempi tuon ahdistavan seurassa. Muutenkin oli aika törkeä juttuineen ystävälle vaikka tietää mitkä aiheet sattuu kys. ihmistä, vaikka ne olisi kuinka vitsillä sanottu. Uskon kuitenkin sen sanaan että olen sille kaveri ja that's it.

Onnistun vihdoinkin uskottelemaan itselleni että asiat on näin eikä sille minkään voi. Oon lausunut sen niin monta kertaa muille, mutta vihdoinkin alan uskomaan sen itsekkin. Ei mun kannata pelätä et alitajuntaisesti odotan uutta hetkeä, vaan elää eteenpäin ja unohtaa sen kummempi. Jos toinen tilaisuus tulee niin great sit se tulee, mut muussa tapauksessa se pysyy kaverina ja näin (:

Vähitellen alkaa kai helpottaa, ei yksin, mutta on helpompi hengittää, helpompi olla vaan eikä tarvitse koko ajan keksiä tekemistä tai tekosyitä. Mulla vaan on muuten paha olla, oonko mä sitten ihan itsekäs. Jos olisinkin ihan hiljaa kaikesta niin en olis taakaksi, sitten pystyn kuuntelemaan muita ja olemaan muille hyödyksi. Nih. Sinne se positiivisuus menikin taas, itsesäälissä rypemistähän tää oli?