Happy b'day to me

Nojaaa, eipä ihan vielä mutta melkeimpä...

Syömiset ja liikkumiset on ollu sitä sun tätä, mul ei oikeastaan ole enään koskaan nälkä. Syön vaan sillon kuin huvittaa, aamulla voi maha vähän kurnia jos en syö mitään. Kait se on viel tämä kipeys joka vie ruokahalua pois. Sen puoleen enpä ole terveellisesti syönyt ettäh... se siitä ilosta sitten.

Olo on taas vaihteeksi tosi maassa, koska tuo eräs oli tänään taas tosi tympeä ja loppujen lopuksi jätti vaan vastaamatta. Ehkäpä mä lopetan, annan sen olla n. kuukauden, koska mä en todellakaan uskalla pyytää sitä nyt näkemään. Ihmeellistä vaan on et se oli toissapäivänä taas ihan ok, nyt sitten sellasella "pakko kait vastata kun se ei jätä rauhaan". Mmm jooo, fiksumpi unohtais, enkä ole fiksu sitten näköjään. Sinällään miks mä tuhoan itteäni ja aiheutan pahan olon ittelleni tälläisellä teineilyllä? Ehkäpä jos vaan yrittäis saada ne ihastumis-tunteet kuolemaan, ajatella vaan sitä pelkkänä kaverina ja joskus yrittää lähestyä uudestaan. Nyt mä vaan haluaisin nähdä sen niin tuhottoman paljon, mutta en mä pysty sitä yksin pyytämään ees tapaamaan porukassa, mä en kykene siihen nyt... eikä oikein ole ketään muuta joka sen voisi tehdä nih.

Sentään sain mun joka päiväsen liikuttajan takaisin saman katon alle eli koiran! On se ihana mussukka kuitenkin vaikka kerennyt muuttumaan hirveästi mun isällä asumisaikansa. Eiköhän se vielä siitä sutviinnu toivottavasti. Tiedossa siis päivittäin sellainen 45min reipas kävelylenkki, mun kipeys nyt aluksi hieman vaikeuttaa asiaa mutta ei kauaa (:

Tällä hetkellä fiilis olisi että itken silmät pois päästä mutta mä en edes anna lupaa ittelleni itkeä, turhan takia suoraansanoen. Mä oon muutenkin tehny tästä liian ison jutun, aika aikuistua sen verran että et ruikuta tollasesta asiasta - ainakaan ääneen.

Flunssa

Tukkonen olo, ei saa henkeä, yksinkotona lagaamista ja telkkarista ei tule mitään.

Mitäs tämä tyttö tekee, no tämähän tyttö lähtee lenkille! Selailin nimittäin parin kuukauden takasia, itseasiassa loppukeväsiä kuvia ja hämmästyin suuresti. Oikeasti en mä ollutkaan niin lihavan näköinen kuin kuvittelin kun se 78kg oli mittarissa. Nyt tuli sitten hirveä inspiraatio siihen että 78 on se lukema mihin ekaksi tähtään. Ja sitten kun niitä kuvia oli tarpeeks tuijotellu niin tuli hirveä ahdistus ja roskia viedessä se lenkkipolku niin kutsu nimeä. Käppäilin ihan pikkumatkan alamäkeä, mutta lenkki sekin ja parempi olo tuli siinä. Joten varmaankin voi arvata että sinne lenkille mä menin koska pää meinasi hajota, oli pakko purkaa kaikki jotenkin.

Mikään muu tässä ei ole hirveesti kerennyt muuttua, ihme ja kumma. Muuta kuin että sain työllä ja tuskalla biisejä ladattua puhelimeen ja mun ei tee yhtään mieli syödä mitään. En tykkää olla yksin, koska yleensä sillon mä vaan syönsyönsyön tylsyyttäni.

Tänään kuitenkin oon pakottanu itseni syömään ettei tulis liian heikko olo, aamulla leseinen puuro piltillä + 2 mandariinia, lounaaks kanakeittoa ja 2 näkkäriä, päivälliseks 2 näkkäriä ja iltapalaks nyt syön rasvatonta jogurttia allbran muroilla&leseillä. Vettä oon juonu tuhottomasti, kuulemma se alentaa kuumetta ja mä en tiedä onko mulla sellasta kun mittaria ei ole tässä taloudessa :D

Tuijotellu koko päivän kannettavan ruutua ja miettinyt elämää... Siks mä vihaan olla yksin. Sille yhdellekkin olis ollu tuhat ja sata mahdollisuutta puhua mutta en oo jaksanu. Huonoin tekosyy ikinä mutta oikeasti, jos se on mulle taas sellanen etäinen ja vammanen niin olisin vaan pilannut enemmän tämänkin päivän. Ja tuossa tiskatessa kävin itkemään, syytä en tiedä. Mä alan taas menemään niin palasiksi hetki hetkeltä ja yritän epätoivosesti kauhoa niitä paloja kasaan. Ja sinällään joo, mä en tykkää olla yksin, mutta mä en myöskään jaksais varsinkaan syvällisemmin kuunnella ihmisiä, paitsi tuota yhtä mursumarsua. Tunsin itteni niin tunteettomaksi tänään kun sisko soitti todella pahasta asiasta ja mä vaan odotin et puhelu loppuis. Tietenkin mä oon kauhistunu mitä sille sattu, vihanen sille ihmiselle joka sitä satutti, mutta mä en nyt jaksa puida asioita. Ja sinällään mä olen onnellinen siitä et kukaan ei oo vielä huomannut että oon hajoomassa, oonhan mä siskonkin seurassa tossa viime viikonloppuna melkein itkeny mutta käytiin läpi mun vanhemmista juttuja niin se kait pisti kipeiden asioiden piikkiin herkistelyn. Kylhän se siitäkin johtu, mutta eipä kokonaan. Kunhan vaan saan piilotettua sen, en jaksa selitellä muille, helpompi että mä mietin asian itse läpi... Siin varmasti osasyy miksi en oo vielä sopinut näkeväkseni tuota yhtä ystävää kun se näkis heti mun läpi.

Tunnen olevani niin joku angstaava teini o.O Muttah, mä olen jopa harkinnut epätoivoisinpana hetkinä että jos mä muuttaisin iskälle riitelemään päivät pitkät. Ainakaan en pystyis miettimään asioita, mutta toisaalta mitä helvettiä se 3v oli... Noh, ei provota asioilla. Saan olla onnellinen että mulla on niin ihana äiti, sisko ja isä joista kaikki välittää ja huolehtii musta. Eiköhän velikin vaikka se aika useasti mun elämästä mulle vittuilee, vaikka itse se on vielä pahemmin omansa tyrinyt ja pahemmalla tavalla nuorena elänyt. Tietenkin jokaisessa on puutteensa, mun äidistä on tullut vähän itsekäs kun se "pääsi eroon" iskästä, oon huomannut itsessäni hieman samaa. Iskä taas haluu kontrolloida ja dominoida koko ajan ja sitten mun sisko puuttuu koko ajan mun asioihin, käy tekemässä tupatarkastuksia ja utelee kaiken. Sen mä tiedän että ei nää mua jätä vaikka kaikki muut jättäiskin, joka on aika helpottava tunne sinällään. Siksi mä tunnen niin hirveetä häpeää etten mä jaksa kuunnella niitä nyt, sanon joka asiaan vaan "joojaa".

"Well, you treat me just like another stranger
Well, it’s nice to meet you, sir
I guess I’ll go
I best be on my way out"


Mä en vaan oikeasti tiedä mikä mulla on, okei paino ahdistaa kun ne muutokset oikeasti huomaa itsessään. Muusta mä en tiedä, mun tunteetkin on alkaneet "nukkua" kun en saa niille mitään vastakaikua, tainoh en oo pitkään aikaan voinut saada minkäänlaista yhteyttä koko ihmiseen sen kummemmin muuta kuin "moimitäkuuluupakkomennähei". Sinällään joo, mä välitän siitä kauheesti verrattuna meidän tuntemistasoon edes ja olen siihen ihastunut... luettelen sen kaveriksi. Mutta kun tää tilanne jummaa mun takia, kun en uskalla. Ja sinällään oon miettinyt että onhan tässä maailmassa muitakin. Vaikka se onkin niin mukava, hauska ja ihana... no voihan lol. Miksi mä en vaan ajattelis avoimesti, miksi ihmeessä haikailisin sen yhden ainoan perään joka nyt on ainoana erittäin humalpäissään mun kanssa säätänyt. Eipä noita ehdokkaita nyt näytä olevan mutta ei se sano ettei niitä vois jostain tulla joskus. Ja se ei tiedä mun tunteista, se laskee mut aika varmasti vain hyvänpäivän tutuksi joteeenn... Prkl mitä teineilyä taas :D Joka tapauksessa mä kyllä pyydän sitä näkemään joku päivä, piste.

Nomuttajuu, kohta puoleen voisi ottaa särkylääkkeen ja lähteä nukkumaan. Sitä ennen voisi hieman tuota sanoitus painoista blogia päivitella Plumbin - Cut kun sopii nyt niin tähän fiilikseen osaltaan kuvainnollisesti, tässäpä tämä.

Olo +-0

Niimpä niin, hetihän mie pamahan kipeäksi kun oikeasti alkaa inspis tähän hommaan!

Tämän päivän kohalta sitten menikin kun ahdin 3 vohvelia naamaan, suklaata ja ties mitä. Olo ihan kauhea ja teki mieli vaan kaikkea hyvää. Sen sijaan että nyt illalla olisin kieltänyt itseäni syömästä niin söinkin kanasalaattia, muroja&banaanin, mustikka-vadelmakeittoa ja jos vielä puuroa söisin. Hirveä mättäminen siis menossa, mutta mulla on niin heikko olo että jos nyt sallittakoon. Huomenna jos jaksan vaihtaa viihteelle niin menee pipariksi, mutta sunnuntaina vois ihan hyvin olla jo taas ruodussa. Nimittäin parin päivän ruodus olemisella lähti jo kilo nesteit liikkeelle, joten eiköhän tää tästä viel joskus iloks muutu.

Lueskelin tossa vanhoja blogitekstejä ja huomasin että en oo oikeasti saanut mitään aikaseksi. Muuta kuin tutkiskellu pääni sisältöä ja tajunnut miksi mä aina teen näin. Siltikään en oo tehnyt asioille mitään, blogin pidon ajan lihonut 5kg ja tunnevammailut pysyneet samana. Miksi ihmeessä näin? Ei se nyt herttileijaa blogin vika ole, mutta tämä kertoo etten mä ota tätä tosissani. Herätys nainen, nyt ihan oikeasti ota tosissas, piste.

Pari päivää on ollu kivoja... tainoh, oon ollu perseeseen ammuttu karhu-fiiliksellä liikkeellä, se käy kaikkien hermoon aika vahvasti. Mutta oon vaan niin pettyny itteeni juuri siksi kun en saa mitään aikaseksi, mä en hallitse mun elämää. Kuitenkin vaikka fiilis on ollu täysin päin persettä täs parin päivän aikana niin ihmiset on saanu mut ilosemmaks, varsinkin sellaset joita en sen paremmin tunne. On kuitenkin kiva huomata et mullekkin puhutaan ja pidetään ihmisenä, ollaan mukavia ja näin. Ykskin autto mielihyvin työssä ja näin vaikka ihan hyvin mut olisi voinut jättää sen kummemin noteeraamatta, olisin vaan ollu se ystäväni perässä tuleva joku joka ei paljoa puhu, mut ei. Olis tietenkin kiva näihin tapauksiin tutustua lisääkin (: Sinällään kun meidän luokkalaiset tuntuu vaan tallovan kaikkia alaspäin, myös mua. Tänään oli tullut kommenttia mun kopisevista kengistä, no mitähän helvettiä :'D Kuulemma yritän olla olevani jotain mitä en todellakaan ole, mä olen jumalauta nainen, enkö saa käyttää sellasia kenkiä kuin haluan? :D Voi pyhä jysäys noiden erittäin ahdasmielisten jätkien kanssa, ne menee parin provon liiassa söötissä jonossa jossa kaikki on samaa mieltä niiden idioottien kanssa. Nooo mikäs siinä jos ei omista omaa mielipidettä, pää liian tyhjä?

Tästä tulee mieleen se aiemmin mainitsema "ystäväni" eli kaveri toi nyt kait on, jolle annettiin ystävän kanssa näpäytys sen käytöksestä. Siitä on tullu vähän etäisempi, ihan ymmärrettävää, enkä mä sitä mitenkään läheiseksi kaipaakkaan kun se on tollanen mua kohtaan. Se rohkasee mua aina sillon kun mut lytätään ihan maahan, mutta jos esim. juttelen ilosesti ihmisille (varsinkin jätkille, huom ei meidän luokan xd) ja oon sosiaalinen niin tämä on heti naama norsunvitulla ja tulee niin ilkeetä kommenttia/piilovittuilua et huhhuh. Voi jumalauta nainen, mä saan olla sosiaalinen, mä saan puhua, ei mun tartte olla kenenkään muun piika joka ei saa puhua pukahtaa sillon kun vaan sanotaan :'D

Nojaaa, aloin taas miettimään ihmisiin ja varsinkin mielikuviin kiintymisestä. Sentäs nyt oon oppinut jotain, en ole ihastunut vaan mielikuvaan ihmisestä jonka olen itse luonut, jotain pilvilinnoja. Oon kerrankin aika jalat maassa, joo valmiina pettymään mutta en myöskään ajattele negatiivisesti asiaa. On vaan helpompi toitottaa ittelleen et ei siit mitään tuu niin jos se pettyminen ei sit sattuis niin paljon? Mut ei se mee niin, viimeksikin toitotin ittelleni koko ajan negatiivisesti ja satutin vaan itseni pahemmin, joteeen muut keinot käyttöön :D

Mun täytyy kyllä myöntää et mitä mä tekisin ilman tuota yhtä, se ei haihattele mulle, kerran pitänyt erittäin humalaisen kannustuspuheen jota en ottanut tosissani tilan takia :D Mulla ei ole pitkään aikaan ollut näin läheistä ihmistä jolle kerron melkeimpä kaiken, johon luotan täysin. Pitää mun jalat maassa mutta potkii mua perseelle. Käydään välillä toistemme hermoille mutta niinhän kaikki, nämä hetket korvaa ne täysin päättömät naurunremakat ja syvälliset fiilistelyt. Hirveän tärkeä mursu siitä on mulle tullut ja toivottavasti se viel jaksaa katella mua hyvänä ystävänä pitkään... uskoakseni tää on näin puolintoisin? Tai sit se vaan vihaa mua tarpeeks ((;

Sinällään mun pitäis vissiin tehä joku kalenteri kun hirveest pitäis ihmisiä nähdä mutta ei oo oikein inspistä siihen. Ainoastaan sen yhden haluaisin nähdä mutta eipä mulla ole ollut vieläkään rohkeutta sille viestiä laittaa...suprise suprise. Jännintä on että jopa sellanen ihminen joka harvoin toisten perään huutelee ja kaipailee on nyt melkein kärmeissään ku en oo kerenny sitä näkemään. Koirat taas vaan kaventaa mun aikaa... hih saan koiran kotiin sunnuntaina <3 Miehen korvike siis palaa lämmittämään mun paikan valmiiks sängyst ((:

Nyt melkein kuumehourailen juomaan vettä!

pst Yllätyin et noinkin moni on muka täällä blogissa vieraillut, mä kun en tätä kenellekkään mainosta yhtään missään, ainoastaan yhdelle ihmiselle. Liittäkää itsenne ihmeessä lukijaksi jos nämä mun vammailut kiinnostaa :'D

Anything

Tänään oli hirmu hyvät fiilikset hetkittäin, sain ainakin hyötyliikuntaa kun bussilla liikkuessa pitää aina kävellä asemalle ja näinn. Mutta sitten taas annoin jätkien juttujen vaikuttaa muhun, mutta onneksi on tuolla koulussa niitä aina mukaviakin (:

Mitäs mä olen tänään syönyt... aamulla banaanin ja rasvattoman jogurtin, lounaaksi kaalilaatikkoa, salaattia, ruislimpun viipale ja jtn paistoperunoita, päivälliseksi sitten 2 ruisleivän palasta juustolla ja kurkulla, broilersalaattia krutongeilla, mandariini ja vielä kaiken kukkuraks siihen yksi sämpylä täytteineen. Nyt illalla vielä syönyt rasvattoman jogurtin vähillä muroilla siellä seassa, 2 palaa ruisleipää päällysteineen ja banaani! Sinällään ihan nätisti olen syöny mutta vaan aivan liikaa, sämpylän olisi voinu jättää syömättä. + 1 geisha-suklaa palanen :p

Kävin jopa lenkilläkin, eli jtn sentään saanu aikaseks. Jalka kylläkin alko ilmottamaan itsestään loppumatkasta mutta kaait se siitä :D

Mitäs mä nyt taas sanoisin, mua ärsyttää etten ole sen yhen kanssa pitkään aikaan kunnolla puhunut. Mä niin kaipaan sen sarkasmia ja kaikkea... En mä viitsi häiritä sitä tekstareilla ja koneella olemiset menee aina ihan ristiin, tai sitten normi että fb lagaa ja ei näytä mitään. Nih jooh, mun pitäis keksiä fiksu tapa miten pyytää sitä näkemään mutta mä en osaa, oon ihan uusavuton, ei se nyt NÄIN vaikeata ole. Jospa huomenna vaan länttäsisi sille viestin että mietiskelin et nähtäiskö joku päivä, ei sen kummempaa.

Onneks sentään joillakin menee elämä paremmin ja voi olla onnellinen niiden puolesta ((: Nyt tuutilullaa, meen katselemaan taas outoja painajaishyviä-uniani.

Everything is falling down and I need somebody to catch it for me

Can't you realize that I need you so much right now, I need you to talk to me, it's fucking same what you talk but talk to me please. It hurts to see when you like some bitchs pictures and something like that, I musn't be jealous but I'm.

I pray I pray please

Tappoviikonloppu

Eipäs ole tullut vähään aikaan päiviteltyä, enkä mä oikein tiiä mikä täs olis muuttunutkaan. Tätä samaahan tässä koko ajan jumitan. Varsinkin nyt vaan väsyttää ja haluaisin nukkua.


Viikonloppu vierähti koiranäyttelyssä, joo olihan siellä sikahauskaakin hetkittäin varsinkin kun oli aivan mahtava matkaseura <3 Mutta sitten taas mua edelleenkin painaa kaikki asiat, ja se että joku sanoo mulle miten asiat oikeasti on sattuu. En mä nyt tiiä hyvällä vai pahalla tavalla, kyllä mä ymmärrän et monimutkastan kaiken, mutta mulla ei ole enään itseluottamusta. En uskalla luottaa siihen et sitä jätkää kiinnostais nähdä mua, yleensäkkään missään muodossa. Siitä mä olen edelleen erimieltä että en pystyisi hillitsemään itseäni, jos oikeasti ottaisi vaan asenteen että annan sen olla. Joo silti näkis sen ja näin, mut kattoo haluuko se tehdä mitään. En tiiä, mun elämä on yhtä entiiää.


Olis tarkotus ryhdistäytyä kaikessa, se olis hieman pakkokin kohta puoleen kun seinät kaatuu päälle. Mun pitää päästää irti mun järkyttävistä estoista, uskoa siihen et oon mä jotain, kukaan muu ei määritä mua ja mun elämää, enkä mä tartte lupaa keneltäkään elää. Ei mun tartte ajatella mitä muut ajattelee, ainoastaan niiden tärkeimpien mielipiteillä on väliä ja mun omilla. Nyt sopii niin hyvin Kaija Koon Kaunis Rietas Onnellinen-biisi tähän näin. Kai mäkin oon kaunis jollain tavalla?


"Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa


Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan


Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä 
Kaunis rietas onnellinen 
Kaunis rietas onnellinen


Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa"


Pitkällä automatkalla on liikaa aikaa ajatella, enkä mä voi nukkuakkaan kun suurimmaksi osaksi mun nukkuminen on unien elämistä yhä uudelleen ja uudelleen. En mä sanois et ne on painajaisia, vaan osaksi, mutta ne parhaimmat unetkin luo ihmefiiliksen joka satuttaa. Niissä mä luotan itteeni, ja asiat menee melkeimpä toivotusti. Mä tarvitsisin jostain nyt niiiin itseluottamusta, jos joku kertois mulle sen, ite mä en enään kykene uskomaan.


"En riittävästi yrittänyt


Ei kaipaus vähene vaikka tiedän etten sinua ansaitsekkaan
Olen silti jotain ymmärtänyt


Ei rakkaus käyttämällä kulu se, vahvistuu
Eikä liekki pala lakan alla se, tukahtuu
Eikä maailma paremmaksi muutu jos ei sitä paremmaksi tee
Eikö siis yritettäisiin vielä uudelleen?

Anna minulle hetki aikaa,
Hetki aikaa miettiä uudellen,
Laittaa sanat oikeaan paikkaan,
Sanoa mitä todella tarvitsen,
Ei mitää liikaa, ei mitään turhaa,
Vain ne sanat jotka sielua ravistaa,
Anna minulle hetki aikaa,Kuule minua, kuule minua"

Haloo Helsingin Kuule minua, noh kai se jotain kertoo. Nyt voisin ahtaa taas lisää ruokaa sisuksiini, ulkona on kylmä, ei huvita lenkkeillä. Tällä kertaa vois kyllä ottaa puuroa niin jos mahakin toimis sentään vaikka lihonkin hiljalleen....


//Välit näköjään nyt vammailee mutten jaksa niitä alkaa korjailemaan.

When everything sucks

Heih, nyt tosiaan tuntuu kaikki menevän suoraan sanoen ihan päin persettä. Tuntuu ettei mulla ole mitään kontrollia omaan elämään, mua pompotellaan sinnetänne, sisko tuppaa nenänsä mun asioihin, se yksi on hirveän tylyn oloinen ja mä vaan lihon.

Paino on sellanen asia mikä on ollu ihana kontrolloida, kun kaikki muu on menny päin persettä niin siin on ollu asia mikä on ollut lapasessa. Nyt se on lähtenyt ihan lapasesta...

Tunnepuoli sitten, mua ahdistaa aivan kamalasti, menetän yöunet ja vaikka mitä. Mietin koko ajan että mun pitäis tehä jotain... ja se ahdistaa. Ja haluan kerrankin tehdä jotain loppuun saakka eikä taas vaan puolitiehen ja sitten lopetan. Mut nyt mun pitäis nähdä se, ihan yksinkertaisesti, pakko heti...

Jos nyt jatkan vielä tätä 2,5h atk luokassa jätkien kanssa kun ne kuunten kaija koota ja katon kun nää hakkaa cs... Pää ei hajoa ei.

Look that fat girl there!

Heipsun, njäh, otsikosta tuli hieman provoava :D Nyt on fiilikset hieman paremmat kun oon siitä alkujärkytyksestä selvinnyt että joo - olen mä lihonut. Shit happens ja eteenpäin pitäis mennä. Mitäs sitten tehdään kun on lihottu, mikä on ratkasu? No laihdutus tietenkin! Nyt oon nätisti syöny viimeiset kaksi päivää, kyllä kävin eilen mäkkärissä, kyllä söin eilen suklaata ja tänäänkin (!), mutta silti mulla on järkky hyvät fiilikset tästä. Mä onnistun jos vaan haluan.

Yritän olla laskeskelematta kaloreita, mutta se on niin pirun vaikeaa kun siitä on tullut tapa. Niimpä välimuotona pyöristelen vähän sinne sun tänne ja mietin kokonaisuutena päivää. Aloitan ja lopetan päivän puurolla, joo ei se hyvää ole mutta se saa mun mahan toimimaan ja on täyttävää joten saa kelvata. + yksi lämmin ruoka päivässä, ja jos haluan suklaata niin ostan Pandan suklaita, pienempi pakkauskoko verrattuna fazeriin ja tälläiseen. Yksi sääntö myös on että zero colaa vain pikku pullo päivässä, ja vettä 2x1,5l juotava päivän aikana. Zero colassahan ei ole kaloreita, mutta aspartaamia ja mitä lie muuta sontaa, siitä on tullu mulle oikea addiktio ja haluun päästä siitä eroon.

Sitten siirrytään liikunta puoleen, mun salikorttihan umpeutu ja kävinhän mä siellä ruhtinaalliset 10 kertaa. Hävettää mut sinne se raha men ei voi mitään, mutta liikunta puoli nyt olisi seuraavanlainen:
- kerran päivässä lenkki
- 3min tuolla ihme vatsalihas laitteella
Lenkki on reipasta kävelyä ja ajan kuluessa lisään hölkkäämistä sinne väliin kun siltä tuntuu. Mun peruslenkkireitti sisältää järkyttävän piiiiitkän ylämäen ja jalathan siinä kuolee. Nohnoh, treeniätreeniä. Lenkistä tulikin mieleen että oon hirveen tyytyväinen itseeni tänään, kävin lenkillä - päivällä. Se suuri ahdistus mikä siitä tuli hipo korvia, mutta mä tein sen. Tykkään käydä illalla lenkillä kun kukaan ei näe mua, tainoh, näkeenäkee, mutta se on eri asia kuin päivän valossa.

Sain vaa'an eilen ittelleni tänne omaan kotiin, joten pääsen takasin mun tuttuun rytmiin kyttäämään sitä painoa koko ajan. Joo - ei ole aina kaikissa tapauksissa järkevää, mutta mulle se tuo aina hyvän fiiliksen jos ruokailun jälkeenkin paino on normaalia alempi taii jotain. Tietenkin vain aamupainoa kannattaa uskoa. Nythän tekis mieli heittää peilit ja vaa'at ikkunasta ulos kun se näyttää niin kauheita lukemia. Vähitellen, jos nyt ensimmäiseksi pääsisi takaisin siihen 78kg, sitten haaveillaan siitä 75kg ja näin eteenpäin. En ota mitään paineita, se paino lähtee näillä keinoilla jos on lähteäkseen.

En malta odottaa että saan mun koiran kotiin, hirviä ikävä, vaikka sanoinkin että koirat ei voi kiinnostaa pätkääkään. On se silti mulle tärkeä ja meinasin ehkäpä ottaa toisenkin termiitin sieltä isältä tänne. Kunhan vaan saan tuon pihan aidattua niin on helppoa nuo aamu-ulkoilutukset, joo mä olen laiska ihminen, aamulla ei lenkkeillä! Koiran kun saa kotiin niin päästään ympäri metsiä rämpimään, etsimään uusia lenkkipolkuja yms. Tästä tulikin mieleen että katsoin bussiaikatauluja ja bussi lähtee tuosta pihalta melkein :D Joten voisin ottaa tavaksi jättäytyä aiemmin pois bussista niin tulee hyötyliikuntaa. Skootterilla liikkuminen ja järkyttävästi syöminen ei oo ollu mulle hirveen hyväksi.

Kerrankin kun olen pysytellyt laihdutus-aiheessa niin mennääs vähän ulkopuolellekkin. Tajusin aivan mahtavan asian tuossa, mun ei pidä ottaa hirveätä stressiä tuota yhtä jätkää kohtaan. Tainoh, kyllä mä siihen edelleen oon ihastunut, ja jatkan samaan malliin puhumista yms. Mutta asiat kulkee omalla painollaan niin kuin kulkee, mun pitää tehdä jotain radikaalia, sen mä tiedän, mutta en ota siitä nyt stressiä. Ensinnäkin haluaisin edelleenkin nähdä sen, toivottavasti jossain vaiheessa. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, mutta turha mun on itseäni "pitää pantissa" ja oottaa jos nyt sattumoisin se jossain vaiheessa musta kiinnostuis. Olettaakseni sillä on vaikka mitä menossa joten mitä minä turhaan jään rannalle ruikuttamaan, avoimin mielin siis jos jostain tuolta tulis joku munkin kohdalle (ihastumisesta välittämättä) (; Kaipaan vipinää, säpinää jotain, ja mä kuvittelin että en tule ikinä sanomaan näin ;D

Mulla olis vielä tuhat ja sata asiaa joista voisin kertoa, mutta jätetään myöhemmälle. Oon kuitenkin tajunnut miten asenne vaikuttaa kaikkeen, sen takia oon nyt sillä asenteella et perkele mä olen upea, vaikka lihava olenkin. Kyllä mä voin olla nätti ja vaatia muutakin kuin haukkumisia vastakkaiselta sukupuolelta. Jos tää itsevarmuus tästä vähitellen kasvaisi (:

No mutta nyt mä häippäsen tekemään porkkanasosetta ja kalapuikkoja, tiskaus myös odottaisi siinä samassa syssyssä!

Ajat muuttuu, ihmiset muutttuu, koko maailma muuttuu

Heipah taas pitkästä aikaa, mä en nyt yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Mulla on ihan tyhjä pää ja niin paska olo kuin olla ja osaa.

Syöminen, lenkkeily, äh mä en jaksa ajatella. Oon aika varmasti lihonulihonulihonu, mutta toisaalta oppinu vähän jo pitämään itsestäni. Enemmänkin vaan taas mun itseluottamus alkaa murenemaan, siitä et kaikki jättää mut. Mulla pitäis olla kaikki hyvin, mä sain vihdoinkin itselleni oman kodin, rauhan mun isän terrorisoinnilta. Yhden hetkittäin viisaan jätkän sanoin vois sanoa että 90% elämästä kun menee hyvin niin tarttuu siihen jäljelle jäävään 10% ja murehtii siitä. Mitä mä murehdin? Mun painoa, että menetän rakkaimmat ihmiset maailmassa ja että satutan sydämeni. Oon vaihtanut mun "aikuisen murheet" teinipelleilyksi, miksi ihmeessä? Ennen mietin miten pidän pääni kasassa vielä yhden päivän, en tiuskase iskälle, en ahdistu, miten maksetaan tämän kuun laskut, miten riittää raha. Nythän mun pitäisi huolehtia raha-asioista mutta ei - kaikki sujuu suht hyvin ja minä saatana angstaan jostain perkeleen jätkästä joka ei tule koskaan varmasti pitämään mua kaveria kummosempana.

Mä oon antanu itteni ihastua ja nyt kärsin sen seurauksia. Musta on niin säälittävää olla ärsyyntynyt siitä että ei ole puhunut yhden ihmisen kanssa melkein viikkoon, ja se ahdistaa. Haluaa tietää mitä toiselle kuuluu - pahin vielä tässä se että tiedän että kys. ihminen varmasti vittuakaan miettii mitään minun suuntaankaan. TAAS tätä yksisuuntaista paskaa suoraan sanoen.... Miksi mä en voi ikinä kiinnostua sellasista ihmisistä jotka voisi edes pienellä todennäköisyydeltä pitää mua viehättävänä ja mukavana, ja voisi mahdollisesti kiinnostua musta romanttisessa mielessä.

Jos nyt näkisin sen torstaina, taih edes jossain vaiheessa, oon keksinyt siihen mahtavan ilta suunnitelman. Tiedän etten osaa olla normaali, ja jos on paljon ihmisiä niin musta tulee järkyttävän mustasukkanen. Ihan pienimmästäkin... Joten olen päättänyt tosiaan keskittyä muuhun, mutta kuitenkin tutustua siihen hienovaraisesti, en yli innokkaasti tai ala lääppimään tai mitään. Olen vaan oma itseni - kyllä mä siihen kykenen jos haluan tarpeeksi. Mitä oon valmis tekemään jonkun ihmisen eteen joka ei välitä musta sen kummemmin... ehkä mä teen sen vaan sen takia kuin moni muukin. Koska saan kylmiä väristyksiä, hymyilen typerästi sen kirjotuksista ja vihlasee syvältä jostain jos puhutaan sen naisasioista. Musta jotenkin vaan tuntuu et noi puheetkin nähnyt vaan vaaleanpunaisten lasien läpi, huah, jos se ees suostuis tulee tänne niin voisin olla happyhappy.

Millon mun elämä on ollut yhdestä miehestä kiinni? Mitään muuta en enempää toivois, miks ihmeessä? Tää oikeasti kuulostaa niin säälittävältä, haluaa turvallisen ja mukavan olon niin kuin sillon, huah...

Ehkäpä mä lopetan tän avautumisen ajoissa, tai liian myöhässä nyt jo.

I will try to fix you

Entä jos kukaan ei osaa korjata? Mulla on nyt niin tyhjä ja tarpeeton olo, pelkään yli kaiken sitä et kaikki ihmiset jättää mut, hylkii mua, päättää että en mä oo muuttunut. Mä en itse kykene näkemään mitään muutosta, kun mulla menee todellisuus sekasin. Kun mä mietin vuoden taakse, mä muistan vaan juttuja koirista. Nyt mua ei helvettiäkään kiinnostais harrastaa koirien kanssa, mikä muhun on mennyt. Mun henkireiästä on muuttunut mulle ikävä asia joka vaan muistuttaa vanhasta. Tai enemmänkin se harrastaminen, näyttelyt, kouluttaminen, asia jonka mä osaan perkeleen hyvin ja mä tiedän sen. Miksi mä en osaa tasapainotella? Mitä tehdään siinä vaiheessa kun ei enään jaksa, jaksa elää toisten mielen mukaisesti. Mä en kykene miellyttämään mun vanhempia ilman että mä kaiverran mun oman minäni pois. Onko mulla omaa minää, mikä mä sitten olen? Jos joku kysyi minkälainen mä olen... vastaisin että, mitä mä vastaisin. Mä miellytän ihmisiä, mulla on edelleen se pakottava tarve tulla hyväksytyksi.

Mikä mä olen, mitä mä olin, mä en osaa vastata. Ainoastaan sen mä tiedän et mä ennen eristyin, koin sen helpommaks, jos mä piiloudun niin mua ei huomata. Kukaan ei voi satuttaa mua jos mua ei ole. Tai sitten olenko mä sitä mitä mun isä toistaa, mitätön ja itsekäs, oon miettinyt et miksi mä uskon edes mun isää. Mä uskon sitä ihan kaikessa silmät sokeina kuin pikkulapsi, eikö se oo suurinta kunnioitusta mitä ihminen voi saada. Onko se ansainnut sitä, ei, ainoastaan sillon kun oon tehnyt jotain millä se voi kavereilleen retostella niin sillon mä olen niin mahtava lapsi, se joka ei polta, juo, keskittyy kouluun, kouluttaa koiria onnistuneesti, on jopa kouluttaja - perinyt kaiken isältään. Kyllä se ainakin on jotain multa vienyt, mun oman minän. Mistä mä voin sellasen uuden tilata...

Jos nyt rakentaisin itteeni uudelleen, palapalalta, voisin alkaa miettiä mistä mä nautin. Mä oon hirveän estonen ihminen, mutta mä rakastan hullutella. Miks ihmeessä mä en sais? Jos mä heittäisin kaikki mun estot nurkkaan, et saatan näyttää tyhmältä, lihavalta, kömpelöltä, ja vaikka mitä. Mikä kukaan on mua arvostelemaan. Alkaisin olemaan oma itseni, mikä se sitten on.

Mä oon huomannut taas vetäytyväni kuoreeni, juuri sen takia et muuttuisin näkymättömäksi. Ennen pystyin syömään ihmisten edessäkin, nyt se ahdistaa. Haluan piilottaa sen, haluan piilottaa itteni. Kaikki toistaa miten mä oon muuttunut, ulkonäöllisesti ja ihmisenä, mä pelkään sitä. Mä pelkään että mä totun tähän, et ihmiset ei ookkaan niin pahoja, et mä pystyn oikeasti luottamaan ja olemaan se oma itseni. Että ihmiset on oikeasti pääosin mukavia mua kohtaan, se että mua kohdellaan ihmisenä. Pelko syntyy, kun ajattelen että jos joku tulee ja vie tän kaiken pois. Sit mä olen luonut mun itseluottamuksen tähän, sitten kaikki vaan häipyykin, musta muuttuu taas näkymätön.

Tällä hetkellä mä en voi muuta kuin vihata mun isää, vaikka en mä sais sitä syyttää, se kasvatti musta tälläsen, mä en uskalla luottaa yhtään kehenkään. Toitotettiin että omat asiat on omia, ei ihmekkään ettei sillä pää välillä kestä kun senkin omat asiat on omia. Miten kukaan voi löytää ketään tässä maailmassa jos on sulkeutunut. Ellei joku muu tule ja riko sitä kuorta, mä olin onnekas sen puoleen että mulle tuli joku ja rikko sen kuoren. Ruma ankan poikanen mä ainakin olen, ja enpä taida joutseneksi muuttua.

Takaisin todellisuuteen niin huomenn muutto (: Jotain positiivista, onneksi mulla on ystäviä, vaikka mä pelkään et ne hylkää mut, mutta on ne ainakin vielä tukena... ilman ainakin tuota yhtä mun pää hajois lopullisesti.

Ps. Järkytyin lihoneeni 5kg viime keväästä, nyt se tiukka linja alkaa oikeesti, joo ei mul muuta